Isot voimat polkevat maaseutua
Puheenvuoro
Maalla asuminen on epäekologista ja Suomen laaja maakunnallinen yliopistoverkko uhkaa tieteemme laatua. Kaupunkilaiset joutuvat elättämään maaseudun, ja se tulee kalliiksi. Tällaiset puheet ovat tarkoitushakuista valtapolitiikkaa, sanoo aluetieteen professori Hannu Katajamäki.
TEKSTI: Petri P. Pentikäinen KUVAT: Johannes Tervo
Luovuutta syntyy myös maakunnissa
”Valtamediat syyllistävät ihmisiä elämäntavasta, joka on monelle maalla asuvalle ainoa mahdollinen.”
Jos viimeaikaisten keskustelujen valtavirtaa on uskominen, jokaisen maalaisen olisi tunnettava pisto rinnassaan. Maaseudulla asuminen kiihdyttää ilmastonmuutosta, syö yhteisiä rahoja ja vie tieteeltä ja taloudelta kilpailukyvyn. Nämä väitteet on kuultu niin monta kertaa, että moni on alkanut jo uskoa niihin.
Se on varmasti tarkoituskin, sanoo Vaasan korkeudelta valtapoliittista debattia seuraava aluetieteen professori Hannu Katajamäki.
”Valtamediat ylläpitävät tällaista keskustelua ja syyllistävät ihmisiä sellaisesta elämäntavasta, joka on monelle maalla asuvalle ainoa mahdollinen. Se ei ole kovin sivistynyttä.”
Maaseudun vastustajille tämä aika tarjoaa hyviä tilaisuuksia lyödä. Ilmastonmuutosta käytetään Katajamäen mukaan sumeilematta operaatioihin, joiden takana on aivan muu tarkoitus kuin maailman pelastaminen.
”Kun on joku sielunvamma, joka liittyy maaseutuun ja siellä asumiseen, se naamioidaan nyt ekologiseen puhumiseen. Olisi rehellisempi sanoa, että on sitä mieltä, ettei maaseutu ole järkevä paikka ja ihmisten pitäisi muuttaa sieltä pois.”
Katajamäki ei usko, että maaseudulla eläminen kuluttaa ekosysteemiämme oleellisesti enempää kuin kaupungissa asuminen. Autokilometrejä kertyy enemmän, mutta ne taitetaan ruuhkattomissa olosuhteissa, pienillä päästöillä. Maalla ollaan myös keskellä tulevaisuuden energiavaroja. Vaasan yliopisto onkin tehnyt Suomen maaseudun tutkimuksen yhteistyöryhmälle esityksen maalla asumisen ekologisen jalanjäljen selvittämiseksi.
Oli tulos mikä tahansa, Katajamäki toivoo lisää tämänkaltaista tutkimusta. On paradoksaalista, että myös maaseudun tutkimus on keskittynyt Helsinkiin: Katajamäen virka on Suomen ainoa Viikin ulkopuolinen aluetieteen professuuri.
”Se kertoo, miten vähän tutkimusta on suhteessa tarpeeseen. Tutkimukselliset resurssit ovat täysin riittämättömiä.”
Suomen mielenlaatua ei voi muuttaa
Silti on tahoja, joiden mielestä murunenkin on liikaa. Esimerkiksi sotien jälkeisten sukupolvien työllä rakennettu laaja yliopistoverkko esittäytyy globalisoituneessa Suomessa kalliina kiviriippana, josta kannattaisi hankkiutua eroon. Rivien välistä näin sanoi myös tuore opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) heti ensimmäisenä työpäivänään.
Yleisesti ajatellaan, että hajautettu koulutusverkkomme syö mahdollisuudet korkeatasoisen tieteen tekemiseltä. Katajamäki pitää tällaista ajattelua typeränä.
”Suomeen on rakennettu hajautettu korkeakouluverkko, eikä kukaan voi kiistää sitä, että tämän politiikan seurauksena on syntynyt menestystä. Esimerkiksi Nokian tarina ei syntynyt niin, että satsattiin vain yhteen innovaatioyliopistoon ja laitettiin kaikki panokset sinne. Nokia menestyi, kun uskottiin alueisiin ja ihmisiin eikä määritelty ennalta, ketkä voivat menestyä.”
Mutta nyt onkin uusi aika, jossa tarvitaan luovaa tekemistä. Sen synnyttämiseksi oopperatalon, metroaseman ja maailman kulinaaristen erikoisuuksien pitää olla lähellä. Pienet yliopistokaupungit eivät mitenkään pysty tarjoamaan tällaista, joten niissä ei voi syntyä innovaatioita.
Näin sanotaan.
”Ei voi ennalta päättää, että joku ympäristö on luova. Ihmisille pitää antaa mahdollisuus toteuttaa itseään niissä ympäristöissä, joissa he parhaiten tuntevat olevansa sinut itsensä kanssa. Esimerkiksi minulle Vaasa on luova ympäristö aivan eri tavalla kuin jos olisin vaikkapa Helsingissä”, Katajamäki huomauttaa.
Jostakin syystä monet maailmankuulut yliopistot, kuten Oxford ja Harvard eivät sijaitse kovin keskeisillä paikoilla. Suomessa kuulee silti usein, kuinka tieteen tekemisen kokoaminen mahdollisimman suuren katon alle on välttämätöntä.
”Erityisesti tieteellisessä maailmassa väite keskittämisen järkevyydestä ontuu pahasti. Nykyään tietoverkot ulottuvat joka paikkaan eikä mikään edellytä kaikkien Helsingissä olemista.”
Maaseudulla tuumasta toimeen
Katajamäki kehottaa maaseudun nakertajia lukemaan historiaa. Sieltä selviäisi, että silloin kun puhumme maaseudusta ja kaupungista, puhumme Suomen identiteetistä. Se on leimallisesti tarvinnut aina molempia, eikä kumpaakaan ole jätetty yksin.
”Sodan jälkeen tarvittiin metsätöihin kykenevää työvoimaa ja haja-asutus nähtiin sosiaalipoliittisesti hyvänä ratkaisuna. Suomi on muotoutunut hajautetun yhdyskuntarakenteen maaksi, ja tätä on päätöksenteolla tuettu. Suuren pinta-alan ja pienen väestön maassa näin olisi tapahtunut muutenkin. On realiteetti, että suomalaiset asuvat hajallaan.”
Moniarvoinen asumisen rakenne on siksi asia, jota ei voi noin vain tuhota, koska silloin Suomi ei olisi enää Suomi.
”Pienet paikallisyhteisöt ovat syntyneet satojen vuosien kehitysprosessien tuloksena. Tässä elämänmuodossa täytyy olla jotain merkittävää, kun Suomi on ponnistanut näistä lähtökohdista niin valovoimaiseksi yhteiskunnaksi. Se, että monet meistä asuvat pienillä paikkakunnilla, on suomalainen mielenlaatu, joka pitäisi hyväksyä.”
Esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaara puhuu mielellään Keski-Euroopan tiiviisti asutetuista maaseutukeskuksista. Katajamäki huomauttaa, että Keski-Euroopalla on erilainen asutushistoria, ja se pitäisi käsittää. Suomi ei ole Keski-Eurooppaa, eikä sellaiseksi tule, vaikka niin päätettäisiin.
”Tuntuu erikoiselta, että meillä syyllistetään ihmisiä, jotka asuvat Suomelle ominaisissa pienissä paikallisyhteisöissä. Politiikan pitäisi lähteä yhteiskunnan luonteesta, eikä päinvastoin.”
Hannu Katajamäeltä kysytään usein, mikä on maaseudun tulevaisuus. Kysymykseen on vaikea vastata, koska maaseutuja on monenlaisia.
”Kaupunkien läheinen asuinmaaseutu on etäällä perinteisistä maaseutuelinkeinoista. Se on voimistunut. Ydinmaaseutu on Suomen EU-jäsenyyden aikaan tiivistynyt Pohjanmaalle ja Etelä-Suomeen. Siellä kilpailukykyä haetaan suurilla yksiköillä”, Katajamäki summaa.
Eniten on kuitenkin kasvanut harvaan asuttu maaseutu – nimittäin alueeltaan. Pinta-alaa, jolla väki vähenee eikä paluumuuttoa tapahdu, on entistä enemmän. Katajamäki myöntää, että näiden alueiden osalta voidaan jo puhua kustannuksia tuottavasta maaseudusta.
”Osassa maaseutukunnista on tällä hetkellä taloudellisesti mahdoton yhtälö. Väki vanhenee ja tarvitsee kalliita palveluita. Muulle Suomelle tällaisista kunnista on tullut vain pistäytymismaaseutua.”
Katajamäki ei usko kuntaliitosten ratkaisevan perusongelmaa. Se pitäisi hoitaa valtion ja kuntien tehtävien uusjaolla, ainakin niiden kuntien osalta, joissa pitkät etäisyydet eivät mahdollista vaadittua tuottavuutta.
Onneksi ongelmakunnat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö maaseutumaisten kuntien joukossa. Suurelle osalle maaseudusta Katajamäki povaa hyvää tulevaisuutta, siinä tapauksessa, että vähenevän maatalousyrittämisen tilalle keksitään uusia elinkeinoja.
Katajamäki on ollut keksimässä niitä koko uransa. Jo vuonna 1988 häneltä ilmestyi kirja Maaseudun kolmas tie.
”Siinä kirjassa olen luetellut samat asiat, joista edelleen puhutaan. Maaseudun monipuolistamisen mahdollisuudet ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta oikein mitään ei ole tapahtunut. Uusien suuntien kehittelemiseen tarvittaisiin paljon enemmän resursseja kuin nyt on.”
Vuonna 1991 Katajamäki oli laatimassa silloiselle hallitukselle ensimmäistä maaseutupoliittista selontekoa. Alkaneena vuonna ilmestyy jo viides selonteko.
”Meillä on jo 80-luvulla keskusteltu, millaisia uusia pienyrittäjyyden alueita maaseudulle voisi syntyä. Tietoverkkojen ja työn hajauttamisen mahdollisuudet on huomattu, samoin energian. Kehittämishankkeita on EU-aikana ollut paljon, osa hyviäkin, mutta liian usein ollaan samoissa lähtökuopissa kuin 20 vuotta sitten”, Katajamäki harmittelee.
” Nokia menestyi, kun uskottiin alueisiin ja ihmisiin eikä määritelty ennalta, ketkä voivat menestyä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
