Maitotilaneuvoja Pia Kekkonen, Sysmä Lehmäsilmä tarkkana

Kun Pia Kekkonen asettaa elopainomitan lehmän ympäri etujalkojen takaa, hän näkee heti, paljonko eläin painaa. Anis on Pialle tuttu lehmä lomitusajoilta. Kuva: Riitta Mustonen 

”Tässä ammatissa lehmäsilmä kehittyy. Olen oppinut kuudessa vuodessa karjantarkkailijana paljon, ja voin jakaa tietoa toisten hyvistä ratkaisuista vinkkinä muille.

Välillä tuntuu, että maatiloilla on hoidettava eläimiä tarkemmin kuin ihmisiä. En tiedä toista ammattia, missä näin tarkasti syynätään kirjanpito ja kaikki tekeminen.

Esimerkiksi on tosi tarkkaa, kuinka paljon lantaa pistät minäkin päivänä ja mille pellolle tai mikä on rehusadon määrä ja mille eläinryhmälle rehut on syötetty. Kyllä se stressaa viljelijöitä, kun välillä ihan moneen kertaan pitää olla tieto paperilla.

Papereitten pitää myös olla ajan tasalla, jos vaikka EU:n vaatimia tarkastuksia tulee. Maitomittareiden testauksesta rahtikirjoihin asti kaikki liput ja laput pitää säästää, joitakin jopa kymmenen vuotta. Kyllä siinä mappeja kertyy.

Me maitotilaneuvojat ollaan papereiden pyörityksessä apuna, kirjataan rehujen ostot ja lasketaan tonnihinnat. Se on sellaista sihteerikön hommaa, mutta tykkään siitäkin.

Joka tapauksessa viljelijä on aina itse lopullisesti vastuussa kaikesta, vaikka teettää paperitöitä toisella.

Mulla on asiakkaana 46 lypsykarjatilaa, ja niillä lehmämäärä vaihtelee kahdeksasta lähes 70 lypsävään asti.

Olen kotoisin Jyväskylän kaupungista. Ystävä ehdotti minulle agrologiksi opiskelua, kun olen eläinrakas ja kiinnostunut luonnosta. ’Mikä ihmeen agrologi?’ kysyin.

Maitotilaneuvojaksi päädyin erään sysmäläisen emännän ansiosta. Pro Agriaan haettiin sellaista ja tämä emäntä kehotti hakemaan paikkaa. Olin ollut heillä aikoinaan lomittamassa.

’Ai mikä Pro Agria?’, totesin siihenkin, mutta pistin hakemuksen menemään.

Aloitin maitotilaneuvojana vuonna 2006 Päijät-Hämeessä. Entinen nimike on assistentti tai karjantarkkailija, joksi minua vieläkin tituleerataan.

Olen tilan apuna ja tukena suunnitelmissa, ruokinta- ja talouslaskelmissa ja eläinrekisterin päivityksissä.

Työkaluista tärkeimmät ovat tietokone, tulostin ja taskulaskin. Niillä pärjää pitkälle. Mukana kulkevat myös elopainomitta, turvasaappaat ja haalarit.

Haalareita on neljät, sillä työpäivän jälkeen ne menevät aina pesuun. Saappaat desinfioin joka käytön jälkeen eläintautien ehkäisemiseksi.

Käyn kullakin tilalla yhdestä kuuteen kertaan vuodessa sen mukaan, millaisen tuotosseurantapaketin isäntäväki on tilannut. Yleensä menen aamusta ensin tupaan ja lähtiessä käyn navetalla. Joillain tiloilla on pihaton yhteydessä toimistohuone, missä työskentelen.

Työajoa tulee 30–40 kilometriä päivässä. Nautin ajamisestakin, kun on niin kauniit maalaismaisemat.

On aina ihana lähteä aamulla töihin. Huomaan, että olen tervetullut tiloille. Vaikka takana olisi huonosti nukuttu yö, illalla olen jo hyvillä fiiliksillä.

Asiakkaani ovat niin mahtavia. Heillä on vaativa työ ja silti he jaksavat ammentaa huumoria ja hyvää mieltä. On siinä tietty ero kaupungin meininkiin, täällä ollaan jotenkin avoimempia, ja maaseudun ihmisten kanssa on vain niin helppo työskennellä.

Karjalais-keskisuomalainen puhelias luonne auttaa työssä. Joustavakin pitää olla, mutta silti topakka. Jos näkee tilalla ongelman, se täytyy uskaltaa ottaa esiin ja yrittää yhdessä ratkaista.

Joistain asioista pitää jaksaa sanoa useaan kertaan. Muutokset eivät tapahdu hetkessä. Sitten tulee se hetki, kun näkee, että tilanväki on ottanut neuvosta vaarin. Se palkitsee.

Jos huomaisin, että isäntä tai emäntä rupeaa olemaan tosi väsynyt, täytyisi siihenkin asiaan puuttua. Kysyn usein, että onkos ne lomat pidetty, että jaksaa sitä arjen pyöritystä.

Kyllä stressiä ja väsymystä on havaittavissa, mutta onneksi viljelijät ovat taitavia hallitsemaan sitä. On upeaa nähdä, miten heillä on voimavaroja. Tilojen välinen yhteydenpito on myös tärkeää.

Maitotilaneuvoja on kuuntelija, jolle tilanväki saa purkaa, mikä milloinkin mättää. Se tulee siinä muun työn ohessa.

Innostusta työhön saan, kun näen, että olen pystynyt auttamaan jossain asiassa. On esimerkiksi muutettu lehmän ruokintaa ja saatu maitotuotos nousemaan.

Tässä työssä näkee, että kun ihmiset voivat hyvin, niin eläimilläkin on asiat kunnossa. Kukaan ei tahallaan rääkkää eläimiä, vaan silloin itselläkin on joku asia pielessä ja siihen on saatava apua. Onneksi sellaisia tapauksia ei ole tullut vastaan.

Minulla on toimisto Sysmän kunnantalolla, mutta olen siellä tosi harvoin. Vapaa-aikaa vietän perheen kanssa ja yritän vähän urheilla. Viime keväänä otimme kolme kanaa ja kukon. Se on minun karjani.”

RIITTA MUSTONEN