Julma salaisuus
Pieni maalaiskoulu ei ole tae siitä, että lapsia ei kiusattaisi. Kiusatuksi voi joutua yhtä lailla kyläkoulussa kuin kaupungissakin.
TEKSTI: Satu Lehtonen PIIRROKSET: Stiina Hovi
Pelko ajaa mukaan kiusaamaan
Aikuinen ei pysty käsittämään, millä perusteella joku joutuu koulukiusatuksi, nyt 12-vuotiaan Villen äiti huokaa.
Ville on niin tavallinen poika kuin olla saattaa. Normaalipituinen ja -painoinen, sosiaalinen ja pirteä pellavapää, koulussa ihan keskimääräisesti menestyvä. Jokin tässä pojassa kuitenkin veti kiusaajat puoleensa.
Villen tarina päättyi hyvin, koska pojalla ja vanhemmilla on luottamukselliset välit ja koska isä ja äiti olivat valmiit taistelemaan lapsensa puolesta.
Perhe haluaa nyt kertoa tarinansa, jotta muutkin havahtuisivat. Sekä kiusattu että kiusaajat osaavat salata tilanteen mestarillisesti, joten aikuisilla on oltava silmät, korvat ja sydän auki.
Kiusattu pakeni virtuaalimaailmaan
Tapahtumat alkoivat vajaa vuosi sitten, kun koulua oli lomien jälkeen käyty kolmisen viikkoa.
Ville ja Juho olivat olleet samalla luokalla jo neljä vuotta, ja välit olivat hyvät. Jostain Juho kuitenkin sai päähänsä ryhtyä kiusaamaan Villeä.
”Se oli nimittelyä, tönimistä ja kamppaamista”, Ville kertoo. Ja eristämistä: ”Kun yritin mennä sinne, missä muut pojat olivat, minua ei päästetty.”
Juho oli käyttäytynyt aggressiivisesti jo aiemmin. Jokelan kouluammuskelun jälkeen hän oli heilunut koulussa jääpetkeleen kanssa ja uhkaillut muita oppilaita. Silloin Ville meni väliin. Oliko se tulevien tapahtumien alkusysäys, vanhemmat pohtivat nyt.
Kun joku ryhtyy kiusaamaan, pelko ajaa muut mukaan. Jos et kiusaa, olet vaarassa itse tulla kiusatuksi.
Syksyllä alkanut kiusaaminen jatkui kolme–neljä viikkoa, Villen äiti kertoo. Poika ei kertonut asiasta kenellekään – se on kiusaamistapauksissa tyypillistä.
”Jos kertoo opettajalle, saa heti kantelijan maineen”, Ville sanoo. Se taas johtaa vielä tiukempaan eristämiseen.
Poika muuttui hiljaiseksi ja passiiviseksi, ei saanut nukutuksi ja ruokahalu hävisi. ”Lopulta puristimme tiedon hänestä”, äiti muistelee.
Vanhemmat ilmoittivat kiusaamisesta kouluun. Lasten, vanhempien ja opettajien kesken pidettiin muutama palaveri, joissa asiaa käsiteltiin. Kiusaajat näyttivät tajuavan, mitä olivat tehneet, ja tilanne rauhoittui.
Valistuneinkaan ei välttämättä huomaa
Joulun tienoilla reipas poika muuttui taas. Ruoka ei maistunut eikä uni tullut. Ennen niin tärkeät harrastukset jäivät.
Vanhemmat miettivät, olisiko kyse alkavan murrosiän oireista. Heille ei tullut mieleenkään, että kiusaaminen olisi taas alkanut. Koulultahan oli saatu lupaus, että tilanne pidetään hallinnassa.
Oireilu vain paheni. Tavallisista arkirutiineista tuli mahdottomia. ”Kun pyysin Villeä viemään roskat tai imuroimaan keittiön, alkoi järkyttävä taistelu.” Jälkikäteen vanhemmat tajusivat, että arkiaskareet olivat ainoa asia, johon Ville tunsi enää voivansa vaikuttaa.
Perheessä oli aina pidetty kiinni siitä, että tietokonetta saa käyttää vain tunnin päivässä. Nyt poika pakeni tietokoneen ja television mielikuvitusmaailmoihin aina kun vain mahdollista.
Kamelin selkä katkesi, kun naapurin poika nimitteli ja töni Villeä eräällä yhteisellä matkalla koulusta kotiin. ”Minua alkoi itkettää, ja sanoin isälle, että Jaakko kiusaa”, Ville kertoo.
Jaakko kutsuttiin kertomaan asiasta, ja pitkän keskustelun päätteeksi hän puuskahti: ”Miksi te tästä nostatte niin kovan metelin, kun ette välitä yhtään siitä, mitä koulussa tapahtuu!”
Opettajat puolustuskannalla
Silloin vanhempien sydämessä jysähti: Villeä kiusataan taas, eivätkä he olleet huomanneet mitään! Ei, vaikka valmiutta pitäisi olla: äidillä on kaksi terveydenhuoltoalan tutkintoa ja molemmat vanhemmat ovat käyneet läpi lastensuojelukoulutuksen.
Kun asiaa lähdettiin penkomaan, paljastui kauheita asioita. Kiusaaminen oli laajentunut nimittelystä ja eristämisestä järjestelmälliseksi pahoinpitelyksi.
Poikaporukka oli odottanut Villeä vessassa ja käynyt kimppuun, paiskellut poikaa pitkin seiniä, litistänyt nurkkaan ja kaatanut maahan. Maassa makaavan pojan päälle oli käyty kasaksi niin, ettei uhri saanut kunnolla henkeä.
”Ville on näyttänyt minulle muutamia kiusaajien käyttämiä otteita”, äiti kertoo. ”Ne ovat suoraan jostain toimintaleffoista tai itsepuolustuslajeista, eivät mitään poikien normaalia leikkiä. Hänellä ei ollut mitään pakenemismahdollisuutta.”
Muutaman kerran poika jopa menetti hetkeksi tajuntansa. ”Hän olisi voinut aivan hyvin halvaantua tai saada aivovamman.”
Kuraattori tarttui toimeen
Villen äidissä heräsi naarastiikeri. Hän päätti kääntää vaikka koko maailman ylösalaisin saadakseen pojalle apua.
Koulussa asia kiellettiin ensin kokonaan. ”Tuntui, että heille koulun maine on tärkeämpi kuin lasten hyvinvointi.”
Eivät opettajat voineet pahoinpitelyjä nähdäkään, Ville huomauttaa. ”Eivät lapset niin tyhmiä ole, että hakkaisivat ketään välituntivalvojan nenän edessä. Yksi vahtii valvojan liikkeitä, kun muut toimivat.”
Silti perhe olisi toivonut opettajilta asiallista suhtautumista vähättelyn ja puolustuskannalle karahtamisen sijaan.
Äiti otti yhteyttä terveyskeskukseen ja vaati täysin romahtaneelle pojalleen välitöntä psykologin apua. Sitä ei tullut, soittajaa vain palloteltiin virkailijalta toiselle.
Vanhemmat ilmoittivat kouluun, että Ville ei tule sinne ennen kuin siellä on turvallista. ”Suomessa on oppivelvollisuus, mutta ei koulupakkoa”, äiti muistuttaa.
Poliisissa asia otettiin tosissaan. Toiminta täyttää rikoksen tunnusmerkit, he totesivat.
Rikosilmoitusta vanhemmat eivät halunneet tehdä. Poliisi kävi kuitenkin koulussa kertomassa kiusaamiseen liittyvistä asioista.
Toipumismekanismi yllätti
Lopulta tilanne lähti kunnolla purkautumaan koulukuraattorin kautta.
Ala-asteella kuraattoria ei ole, koska niin nuorilla ei katsota olevan vakavia ongelmia, Villen äiti kertoo.
Hän soitti yläasteen kuraattorille ja kertoi koko tarinan pojan ikää mainitsematta. Kun ikä sitten lopuksi tuli ilmi, kuraattori ei enää voinut torjua avunpyyntöä sanomalla, etteivät ala-asteiden asiat kuulu hänelle.
”Ja toisaalta hän sanoi, että vähän ajan päästä sama kiusaajaporukka on yläasteella, ja silloin vielä vaikeammin käsiteltävissä. Hän halusi ratkaista ongelmat ennen sitä.”
Nyt asiaa ryhdyttiin työstämään kunnolla. Asianosaisten kesken järjestettiin aluksi kerran viikossa tilaisuuksia, joissa tilannetta käytiin läpi.
Villen äiti toteaa, että nämä palaverit olivat pojalle henkisesti äärimmäisen raskaita.
”Ajattele, että paikalla ovat kaikki kiusaajat, heidän vanhempansa, opettajat ja muuta väkeä. Sinulta tivataan kerta kerran jälkeen tiukkaan sävyyn, oliko asia todella niin ja et kai vain ylireagoi. Siinä alkaa vahvinkin vetää sanojaan takaisin ja pehmitellä asiaa.”
Villen vanhemmat olivat pojan tukena koko ajan. Asiat käytiin tarkasti läpi ennen palavereita, ettei niitä pystyttäisi vesittämään.
”Palaverissa minä pidin kättä Villen olkapäällä, hän repi nenäliinaa kappaleiksi, itki ja kertoi”, äiti muistelee.
Pienilläkin asioilla on merkitystä, kun tilanne on vaikea. ”Ville istutettiin aluksi kiusaajiensa viereen – siis niiden, joita hän pelkäsi aivan valtavasti”, äiti sanoo.
”Sitten vaihdettiin isän kanssa paikkaa”, Ville kertoo.
Palaverit tehosivat. Vessakiusaajat tunnustivat tekonsa, ja lähes jokainen näytti lopulta tajuavan niiden merkityksen.
Vanhemmissa oli suuria eroja. Joku oli täysillä mukana, joku torjui oman lapsensa syyllisyyden kokonaan. Osa halusi selvästi mitätöidä asian perustelemalla, että kyseessä on vain poikien leikki.
Kun Ville palasi kouluun, opettaja raportoi vanhemmille aluksi päivittäin, miten päivä oli sujunut. Vähitellen raportointia harvennettiin viikoittain tapahtuvaksi.
Kiusaamiselle ei koskaan löytynyt ymmärrettävää syytä. Ainoaksi syyksi kiusaajat osasivat mainita sen, että ”Ville ei lyö takaisin”.
Lasten kustannuksella ei pidä säästää!
Vaikka kiusaaminen todennäköisesti jättääkin Villeen ikuiset arvet, arki lähti sujumaan jo muutaman viikon päästä
Ville alkoi syödä ja sai unenlahjansa takaisin, palasi partioonkin.
Toipumiseen liittyi kuitenkin myös hämmentäviä piirteitä.
”Kun pahin paine hellitti, Ville muuttui itse aggressiiviseksi”, äiti kertoo. Hän löi nuorempaa sisarustaan ja haukkui äitiä kaikilla niillä sanoilla, joita kiusaajat olivat käyttäneet häneen.
Tässä vaiheessa Ville oli jo päässyt koulupsykologin avun piiriin. Psykologi kertoi vanhemmille, että aggressiivinen vaihe kuuluu asiaan ja on terve osa toipumista.
”Mutta miten kertoa perheen 9-vuotiaalle, että Ville voi nyt lyödä sinua, mutta että se kuuluu asiaan”, Villen äiti nauraa nyt, vaikka itkukaan ei ole kaukana.
Ja miten aggressiiviseen vaiheeseen osaavat suhtautua ne vanhemmat, joilla ei ole tietoa toipumiseen kuuluvista vaiheista? ”Etteivät sano, että sinähän olet itse ihan yhtä paha kuin kiusaajat!”
Tätä vaihetta kesti onneksi vain pari viikkoa, ja Ville ihmettelee silloista käyttäytymistään nyt itsekin.
Ville kertoo, että hänellekin oli valaisevaa kuulla kuraattorin määrittelevän, mikä kaikki on kiusaamista.
Kiusaaja ei olekaan vain se, joka lyö tai haukkuu. Kiusaaja on myös se, joka yllyttää. Samoin se, joka mahdollistaa kiusaamisen esimerkiksi seuraamalla välituntivalvojan liikkeitä.
Ja mikä yllätti monet: kiusaaja on myös se, joka katsoo sivusta tekemättä mitään.
Vain se, joka tekee jotain estääkseen kiusaamisen, saa puhtaat paperit.
Kiusaajat eivät osanneet sanoa teoilleen mitään muuta syytä kuin sen, että Ville ei lyö takaisin.
Kun uusi lukukausi alkoi, Villen vanhemmat ovat seuranneet valppaasti poikansa tilannetta.
Tällä hetkellä Ville kertoo tulevansa hyvin toimeen entisten kiusaajien kanssa.
Äiti miettii, miten pahaksi tilanne olisi voinut käydä, jos pojalla ja vanhemmilla ei olisi niin hyviä ja luottamuksellisia välejä. ”Ville kertoo meille kaiken – tai niin me ainakin luulimme.”
Ja entä jos vanhemmat olisivat arempia ja kovin auktoriteettiuskoisia? Jos he antaisivat periksi, kun ensimmäinen viranomainen tyrmää avunpyynnöt?
Villen isä kritisoi lama-Suomen säästötalkoita. ”Jos erityistä tukea ja apua tarvitsevat, monta käyttäytymiseen vaikuttavaa diagnoosia saaneet lapset sijoitetaan samaan luokkaan tavallisten lasten kanssa, koululla pitäisi ainakin olla niin hyvät resurssit, että siellä on kaikilla turvallista olla!”
Nimet on muutettu ”Villen” toivomuksesta: ”Entiset kiusaajat ovat nyt kavereitani, enkä halua heille mitään pahaa.”
Osa halusi selvästi mitätöidä asian perustelemalla, että kyseessä on vain poikien leikki.
Villen äiti neuvoo, milloin vanhempien hälytyskellojen pitäisi soida:
• Lapsi muuttuu hiljaiseksi ja itkuiseksi
• Unirytmi häiriintyy
• Ruokahalu heikkenee ja lapsi laihtuu
• Harrastukset eivät enää kiinnosta
• Lapsi muuttuu aggressiiviseksi
Kun lapsi lopulta kertoo kiusaamisesta, älä kysele, miksi hän ei kertonut aiemmin. Kysely ahdistaa lasta entisestään. Kiitä mieluummin, että hän jaksoi tuoda asian julki.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
