Helena Kiurusalmi ja Lauri Pukkinen (edessä) olivat tyytyväisiä neljän päivän hiihtoon.
Sultsinan voimalla suihkien
Keravalaiset Tuonoset ja Ojalat ovat tehneet yhteisiä hiihtoreissuja ennenkin. Pohjois-Karjalan vaellus oli heille uusi kokemus.
Pitkä taival on vasta alussa. Selkeät kyltit ladun varressa viitoittavat tietä talosta toiseen.
Ensimmäinen hiihtorupeama on takana, kun päästään Haapaniemen laavulle. Siellä nautitaan kahvit ja paistetaan makkaraa.
Laitalan Lomien emäntä Henna Nevalainen ruokkii poroja jäkälällä, jota perhe on kerää tuhansia kiloja varastoon syksyisin.Hiihtovaellus majatalosta toiseen Ylä-Karjalassa sopii nautiskelijalle. Repussa on vain päiväeväät ja perillä odottaa kuuma sauna ja herkullinen ruoka.
Tämä on tällainen nautiskelijan hiihtovaellus. Ihan luksusta”, luonnehtivat Helena Kiurusalmi ja Lauri Pukkinen, jotka ovat löytäneet Pohjois-Karjalan matkan nettiä selaamalla. Nuoripari on hiihtänyt ahkio perässään Lapissa ja tehnyt pyöräretkiä Sveitsissä. Nyt pikkuvauvan vanhemmat halusivat rentoa lomaa.
Olemme kokoontuneet Puukarin Pysäkille Valtimolle ilta-aterialle. Hiihtovaellusporukka on kasassa: neljä pariskuntaa Helsingin seudulta ja naisserkukset Hämeestä.
Emännät Anni Korhonen ja Anita Ovaskainen ovat kattaneet seisovan pöydän. Puukarissa nautitaan todellista lähiruokaa, on sulhaspiirakoita, ohra-savujuustosalaattia, sianpääsylttyä, mademuhennosta, kirpeää kaalisalaattia. Ja tietysti talon omaa luomuruisleipää.
Vieraiden aterioidessa talon vanha isäntä Heikki Ovaskainen kertoo tarinoita kyläläisistä. Rumon kylälle kun on muuttanut ”kaikenmaailman taivastelijoita”.
”Mutta myö ollaan sen verran vahvoja asujia, ettei vierasta kulttuuria säikähdetä”, isäntä tähdentää.
Syönnin päälle osa vieraista lähtee vielä saunaan. Muut siirtyvät yöpuulle. Yhdeksältä on aamiainen ja ensimmäisen päivän hiihtoreitin selostus.
Saamme huoneisiin kangaskassit, joihin aamulla viikkaamme lakanat. Isäntäväki siirtää kassit seuraavaan majataloon, samoin kuin matkatavarammekin. ”Ollaan ekologisia”, Anni-emäntä perustelee.
Äksyjen Ämmien ideasta
Majatalosta majataloon -hiihtovaellukset alkoivat Pohjois-Karjalassa reilu kymmenen vuotta sitten.
”Haluttiin tehdä samantyyppinen juttu kuin UKK-hiihtovaellus. Neuvoteltiin ensin Sotkamon, Valtimon ja Nurmeksen kanssa, mutta asia ei edennyt, kun kunnat eivät luvanneet ylläpitää latua. Ei lannistuttu siitä, vaan haettiin yhteistyökumppanit muista yrittäjistä”, kertoo Minna Murtonen, Äksyjen Ämmien majatalon emäntä.
Yrittäjät polkaisivat pystyyn EU-leader-hankkeen, jonka avulla suunniteltiin reitti ja tehtiin sopimukset maanomistajien kanssa moottorikelkkaladusta. Reitin pituus oli alkuun 62 kilometriä, ja siinä oli yli 150 sopijaosapuolta.
Jo seuraavana talvena eli vuonna 2002 päästiin ensimmäiselle vaellukselle. Asiakkaat tulivat Keski-Euroopasta, lähinnä Saksasta, sillä Äksyillä Ämmillä oli suhteet sikäläisiin matkanjärjestäjiin.
Kolme vuotta sitten yrittäjät päättivät tarjota hiihtovaellusta myös suomalaisille. He antoivat markkinoinnin ulkopuoliselle matkatoimistolle ja yrittivät saada myös Suomen Latua innostumaan tuotteesta.
”Suomen Latu ei ole ottanut tätä ohjelmaansa, koska tarjoamme suomalaisille omatoimista hiihtovaellusta. Kuka vastaa, jos jotain sattuu, sieltä kysyttiin. Meillä on toki vastuuvakuutukset kunnossa ja ulkomaalaisilla on aina opas meidän puolestamme mukana”, Murtonen selvittää.
Toissa vuonna kolmetoista suomalaista oli hiihtovaelluksella ja viime vuonna jo moninkertainen määrä. Yllättävä vetoapu koitui Helsingin Sanomien jutusta, joka poiki heti 65 yhteydenottoa.
Ladun ylläpito työllistää
Hiihtovaelluksen neljä majataloa pitävät kukin huolta omasta latuosuudestaan. Perinteisen tyylin latu ajetaan kauden aikana kerran viikossa ja aina tuiskun jälkeen.
”Silloin ottaa pattiin, kun mies on illalla ajanut ladun ja yöllä sataa 20 senttiä lunta”, Murtonen tunnustaa.
Miehelle homma on vaimon yrityksen tukemista. ”Kunnilta me ei saada yhtään tukea latuun, koska se olisi kuulemma yksityisen yrityksen tukemista. Laduntekokustannukset ovat tuhansia euroja vuodessa.”
Yrittäjien haave on saada vaellus niin tunnetuksi, että se olisi maakunnan kärkireitti, jolloin sen ylläpitoon voisi saada rahaa.
Silloin tällöin latua joudutaan siirtämään, kun maanomistaja ilmoittaa, ettei hänen maittensa läpi saa enää hiihtää vaikkapa taimikon istuttamisen takia.
Iso työ koitui myös siitä, kun VR kielsi radan ylittämisen. Yrittäjät taistelivat ladun puolesta kaksi vuotta, mutta joutuivat lopulta vetämään 26 kilometriä uutta reittiä ja menettivät vanhan ladun upeat vaaramaisemat.
Ei ihan aloittelijoille
Lauantaiaamu Puukarin Pysäkillä valkenee kirkkaan aurinkoisena ja pikku pakkasessa. Isäntä tarjoaa pitovoidetta suksenpohjiin, mutta serkukset Tarja Nurmi-Niemelä ja Taina Siltanen luottavat uusiin nanopohjiinsa.
Nurmi-Niemelä on pohjustanut vaellusta hiihtämällä muutaman kerran. ”Sen verran, että sai sukset sisäänajettua.” Siltaselta sivakoinnit ovat jääneet vähiin.
Naiset uskovat jaksavansa ensimmäisen päivän 26 kilometriä, kun eivät kiirehdi. Repussa on aamiaiselta laitettua evästä sen verran, että ainakaan nälkä ei pääse yllättämään.
Eväitä nautitaan Haapaniemen laavulla matkan puolivälissä.
Hiihtovaelluksen osallistujille tähdennetään ennakkoharjoittelua. ”Ei riitä, että on käynyt laskettelemassa tai vähän hölkkäämässä. Se on nähty monta kertaa”, Murtonen tietää.
Ulkomaalaisia ei viedä heti vaellusreitille, vaan hiihdetään ensin päivä majatalon ympäristössä ja kokeillaan välineet. Ulkomaalaisten hiihtovaellus kestääkin kahdeksan päivää, sillä he viipyvät kussakin majatalossa kaksi yötä. Suomalaisten vaelluksen pituus on neljä yötä ja kolme päivää.
Murtonen hiihtää mielellään vieraidensa kanssa. Joskus joutuu soittamaan kyydin väsyneelle vaeltajalle ladulta kotiin, joskus taas on naurussa pitelemistä.
”Hiihdettiin yhden engelsmannin kanssa, se oli semmoinen parimetrinen harteikas tyyppi, pukeutunut 70-luvun tiukkaan hiihtohaalariin. Se kaatui kymmenen metrin välein, kunnes oppi tekniikan. Oli enää 12 kilometriä jäljellä, hiihtelin perässä, alkoi olla tylsää. Hoitelin siinä samalla asioita puhelimella. Äkkiä se mies hävisi edestä.”
”Se oli kupsahtanut leveältä ladulta syvään ojaan. Pää oli umpsukkeluksissa, vain sukset ja sauvat heiluivat. Piti ihan lapiolla kaivaa ylös.”
”Loppumatkan annoin sen hiihtää vielä kauempana edessä, koska nauratti koko ajan. Kyllä hävetti.”
Pöydästä pöytään
Ensimmäisen päivän hiihto on takana. Keli oli niin lentävä, että yli puolet porukasta pyllähti ladulla nurin ainakin kerran. Itsekin lensin polvilleni, kun mono jumitti kiinni jäiseen uraan. Isommilta haavereilta kuitenkin vältyttiin.
Laitalan Lomissa emäntä Henna Nevalainen on kattanut pöytään lämpimiä karjalanpiirakoita ja pannukakkua. Päiväkahvit, sauna ja illallinen kuudelta, sopiiko?
Ennen saunaa on mahdollisuus hierontaan. Leena Butzin varauslista täyttyy hetkessä.
Keravalaiset Raimo Tuononen ja Eero Ojala eivät saaneet tarpeekseen päivän hiihdosta, vaan lähtevät vielä lisälenkille. Rouvat lepäilevät mökissä.
Illalliselle kokoonnumme yhteen.
Tämä on ainut kerta, kun syömme karjalanpaistia. Majatalot ovat suunnitelleet ateriat niin, että joka talossa on eri piirakat ja ruuat.
Seuraavana päivänä Äksyissä Ämmissä odottavat kukkoset eli pyöröt ja illalla saadaan hirvipataa ja punajuurilaatikkoa.
”Ulkomaalaiset ovat olleet ruuasta positiivisesti yllättyneitä. Että vau, Suomessahan on hyvää ruokaa. Ehkä heillä ei ole ruuan suhteen mitään ennakko-odotuksia”, Murtonen arvelee.
Hylätyt talot, autiot pihat
Polveani pakottaa yöllä ja suren, pitääkö vaellus jättää ensimmäiseen päivään.
Särkylääke tekee tehtävänsä. Sunnuntaiaamuna monot vain jalkaan ja menoksi.
Ensiksi on hyvästeltävä Laitalan porot. Yövyimme näet Suomen eteläisimmällä porotilalla. Henna-emäntä ruokkii sarvipäitä juuri, kun olemme ohittamassa aitausta.
Maisemat vaihtelevat synkästä kuusikosta järvenrannassa polveileviin peltoihin. Tämän tästä ohitamme autioksi jääneen pihapiirin, hankeen unohtuneen traktorin tai lumikuorman alla huojuvan ladon. Mihinkähän tuotakin taloa käytetään? Onpa tämän mökin asujilla hieno ranta!
Niin kuin Heikki Ovaskainen sanoi: hiihtovaelluksella ulkomaalaiset ihmettelevät hiljaisuutta ja lumista luontoa ja suomalaiset maalaiset ihailevat kättensä töitä. Että tuollainen navetta tuossa.
Sunnuntain reitin puolivälissä seisoo Hulkkolan talo, jossa on lupa poiketa päiväkahville. Tuvan lämmössä emäntä kantaa pöytään tuoreita munkkeja ja suklaakakkua. Toki, omia eväitä saa syödä ihan vapaasti. Ja munkkeja myös, kuuluvat hintaan, emäntä kehottaa.
Nurkassa iso taulutelevisio näyttää mäkihyppyä. Isäntä vilkuilee kisaa ja kertoo samalla, että kahvittajiksi ruvettiin, kun yrittäjät pyysivät ja talo sattuu olemaan sopivassa kohtaa reittiä. Helmi-maaliskuussa riittää kävijöitä lähes joka päivälle. Määrän saa tietää ennakkoon, tuleeko kaksi vai kaksikymmentä. Että mikäs, mukavaahan tämä on eläkeläiselle.
Raitista menoa
Pohjoistuuli on myötäinen, kun ylitämme Viemenjärven ja lähestymme majatalo Pihlajapuuta, Äksyjen Ämmien majapaikkaa. Ladun vieressä kelkka on kyntänyt lunta niin, että ura on täyttynyt vedellä. Millaistahan tässä on hiihtää keväämmällä?
Murtonen kertoo myöhemmin, että vaelluksen jäälatuja pyritään vähentämään, koska ne ovat liikaa sään armoilla.
Voin kuvitella: suksi kyntää vettä ja mono kastuu, tuulee vastaan ja pyryttää. Onneksi sää suosii meitä.
Äksyissä Ämmissä saa ostaa saunaolutta ja ruuan kanssa viiniä. Porukka pitää sitä hyvänä ja ihmettelee, miksei niin ole myös muissa taloissa. Mitähän ulkomaalaiset miettivät suomalaisesta vesi-kotikaljalinjasta?
”Ehkä tähän tulee muutos, kun nuori polvi on nyt astunut remmiin”, yksi vieraista arvelee.
Hauskuutta riittää ilman ilolientäkin. Porukka näkee mielessään huomisen lööpit: ”Sukset jäivät auton alle kuutostiellä.” Eero Ojalalta sukset näet karkasivat keskelle tietä ja paikallinen asukas ehti juuri ja juuri pelastaa ne ohi kiitävän auton alta, kun hiihtäjä itse vasta kömpi pystyyn penkalta.
Kodinomaista palvelua
Hiihtovaellus tuo majataloille asiakkaita talven hiljaisimpaan aikaan tammi-maaliskuulla. Tuote on Suomessa ainutlaatuinen. Ainakaan järjestäjät eivät tiedä vastaavaa, jossa päivämatkat soveltuvat ihan tavalliselle kuntoilijalle. Hiihtäjän tarvitsee vain hiihtää paikasta toiseen sillä aikaa, kun tavarat viedään autolla.
”Toivomme, että ihmiset tulisivat meille kuin kotiinsa. Meillä on aikaa asiakkaille, eikä kenenkään tarvitse olla yksin kolkossa hotellihuoneessa”, emäntä lausuu istuessaan kanssamme illallisella.
Eikä tarvitse ajaa Lappiin asti hiihtämään. Nurmes on puolivälissä Suomea. Seinäjoelta kotoisin olevalle Lauri Pukkiselle Itä-Suomen vaaramaisemat ovat lähes yhtä eksoottisia kuin pohjoisen tunturit.
Aamiaisella huoneeseen hiipii tuoreen leivonnaisen tuoksu. Murtonen on pyöräyttänyt illalla taikinan, ja aamiaispöytään saadaan vastaleivotut sämpylät.
”Saksalaiset ihmettelevät itse leipomista. Kyselevät, miten ihmeessä te ehditte. Meillä on joka talossa itse tehdyt leivonnaiset”, Minna Murtonen kehuu.
Viimeiselle etapille
Viimeinen hiihtopäivä. Jäljellä on enää kuusitoista kilometriä. Pikkujuttu. Suksi luistaa yhä niin, että jyrkimmät mäet on varminta kävellä alas.
Yhdessä ylämäessä ladun pohja on tampattu lumikengillä. Maanomistajalta ei ole saatu lupaa moottorikelkalla ajoon.
Puukarissa kuulimme, että nämä oman tontin varjelijat ovat useimmiten perikuntia tai niitä, jotka asuvat jossain muualla, usein Ruotsissa asti.
Taina Siltanen joutuu jättämään viimeisen etapin väliin, sillä edellispäivän keikahduksessa nyrjähtänyt peukalo vaatii käynnin terveyskeskuksessa. Me muut suuntaamme kohti Männikkölän Pirttiä.
Ojalat ja Tuonoset ovat perillä hyvän aikaa ennen muita ja hiihtävät vielä kahdeksan kilometrin lisälenkin jään yli Bomba-talolle.
Männikkölän Pirtillä Ritva Ryttyläinen odottaa herkkujen kera. Pöydässä on karjalanpiirakoita, vatruskoita, porkkanakakkua, suukkoja, rahkapiirakoita, ässiä.
”Juu, kaikkia saa ottaa. Meillä kun on niin pienet huoneet, niin kahvitarjoilu vähän hyvittää sitä”, emäntä perustelee.
Männikkölä oli ensin hiihtovaeltajien taukopaikkana, mutta kun yksi majataloista lopetti, Ryttyläiset laajensivat saunamökkiä hiihtovaeltajille.
”Tämä on meille talvella tosi hyvä piirakkaleipomon ja pitopalvelun lisä.”
Yli odotusten
Viimeisenä iltana nautitaan ruuaksi Pielisen kuhaa. Jälkiruokakahvi ja pappilan hätävara kirvoittavat kielenkannat.
”Me ollaan kokeiltu rajojamme ja takaan, että olemme saaneet suurempia elämyksiä kuin himohiihtäjät”, vannoo Tarja Nurmi-Niemelä ja jatkaa, että tällainen vaellus sopii naisille, jotka ovat ihan riittävästi laittaneet ruokaa muille.
”Ehkä vielä voisi olla jalkahoitoa hieronnan lisäksi”, Taina Siltanen ehdottaa.
Eero Ojala lähtisi mielellään vastaavanlaiselle vaellukselle muualle päin Suomea. Raimo Tuonosen mielestä vaellus sopii hyvin porukassa hiihtämiseen, kun tavoitteena ei ole vauhti, vaan maisemien ihailu. ”Oli kiva ottaa kuvia matkan varrelta.”
Riitta Tuononen kiittää vaelluksen ylittäneen kaikki odotukset. ”Päivämatkat sopivat hyvin naisille.”
Aamulla ennen kotimatkaa nautitaan vielä kunnon aamiainen. Nyt on tarjolla sultsinoita.
”Sultsinat on meillä sunnuntaiaamun ruoka. Ne syödään sormin. Täytteenä on joko riisi- tai mannapuuroa”, emäntä opastaa.
Hyvin maistuvat tiistaiaamunakin, mutta tällä kertaa niistä ei tehdä eväitä. Edessä on kotimatka. Autolla.
visitkarelia.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
