Yliö: Metsien leimaaminen päästölähteeksi on perusteetonta ja vaikeuttaa ilmastonmuutoksen vastaista työtä

Taimikko. Kuvituskuva. Kuva: Markku Pulkkinen

Kasvihuonekaasuinventaarion ennakkotuloksia seuranneen keskustelun jälkeen Luonnonvarakeskus täsmensi maankäyttösektorin laskentaperusteita lähinnä metsien maaperäpäästöjen osalta. Inventaarion suurimpaan epäkohtaan, eli maankäyttösektorin päästöjen laskentaan hiilitaseen perusteella, ei saatu vieläkään minkäänlaisia perusteluja.

Luonnonvarakeskuksen oman määritelmän mukaan päästö tarkoittaa ”kasvihuonekaasujen lähteistä ilmakehään syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä”. Lähde puolestaan on ”prosessi, toiminta tai mekanismi, joka vapauttaa kasvihuonekaasun, aerosolin tai niiden esiasteen ilmakehään”.

Metsän hakkuu ja puutavaran kuljetus pois metsästä ei vapauta puuston hiiltä ilmakehään, eikä täytä siis Luonnonvarakeskuksen omaa määritelmää kasvihuonekaasupäästölle.

Jos Luonnonvarakeskus tiedottaa metsien olevan kasvihuonekaasujen nettopäästölähde, sen tulee yksilöidä ne prosessit, jotka kasvihuonekaasuja metsistä ilmakehään vapauttavat. Metsien leimaaminen päästölähteeksi hiilitaselaskelmien perusteella on tosiasioiden vääristelyä.

Käsitteiden puutteellinen määrittely ja huolimaton käyttö aiheuttaa jatkuvasti hämmennystä ilmastokeskustelussa. On tavallista, että samassa lauseessa puhutaan kasvihuonekaasupäästöistä ja hiilitaseesta täysin verrannollisina asioina.

Erityisen huolestuttavaa on se, että myös monella ilmastoasiantuntijana esiintyvällä menevät puurot ja vellit sekaisin.

Onneton esimerkki käsitteiden sotkemisesta löytyy Suomen Ympäristökeskuksen Syken tutkijoiden laatimista raporteista kasvihuonekaasupäästöjen alueellisesta jakautumisesta Suomessa.

Tutkimuksista laadittujen julkaisujen otsikoissa väitetään tutkitun kasvihuonekaasupäästöjä eri alueilla ja eri maankäyttömuodoissa, mutta maankäyttösektorin osalta johtopäätökset perustuvat kasvihuonekaasujen sijaan hiilitaseisiin.

Poliittisiin sopimuksiin perustuvan hiilitaselaskennan käyttäminen näennäisesti tieteellisen kasvihuonekaasututkimuksen osana on vakava virhe. Sen seurauksena kyseisissä raporteissa kymmeniä miljoonia hiilidioksiditonneja rakennetun ympäristön kasvihuonekaasupäästöistä on laskettu maankäyttösektorin päästöksi.

Myös Sykessä kannattaa tarkastaa, mitä käsitteet ”kasvihuonekaasu” ja ”päästö” tarkoittavat.

Tieteen ja politiikan sekoittaminen ilmastotarkasteluissa on johtanut tilanteeseen, jossa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat katastrofit odottavat nurkan takana, mutta meillä ei ole tarkkaa tietoa, mistä kasvihuonekaasupäästöt ilmakehään todellisuudessa pääsevät. Siksi meillä ei ole myöskään kykyä kohdentaa päästövähennystavoitteita ja -velvotteita tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti.

Kyllästymiseen asti kuultu vaatimus maankäyttösektorin päästöjen leikkaamisesta ei osu maaliin, koska päästöt tulevat todellisuudessa muualta.

Paradoksaalista tilanteessa on se, että maankäyttösektori on ainoa toimiala, jolla on tarjota realistisia keinoja kasvihuonekaasujen poistamiseen ilmakehästä.

Moni metsänomistaja ja maanviljelijä pyrkii jo nyt vapaaehtoisesti ilmastoystävällisiin toimintatapoihin. Tätä intoa vähentää tosin huomattavasti se, että tilastointimenetelmiä manipuloimalla ja tarkoitushakuisella viestinnällä maankäyttösektorin toimijat yritetään lavastaa suurimmaksi syylliseksi ilmastonmuutokseen.

Ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä tärkein työkalu on mahdollisimman tarkka tilannekuva kasvihuonekaasupäästöistä ja niiden lähteistä. Tällainen tarvitaan kiireesti myös Suomessa, mutta mistä tekijät, kun valtion tutkimuslaitoksissa edes peruskäsitteet eivät tunnu olevan hallussa.

Tommi Peltovuori

maa- ja metsätalousyrittäjä, MMT

Loppi