Että silakoita kylvämään

Viljelysuunnitelmat on aina tehty viljelykasvien ravinnon tarpeeseen, maaperän viljavuuteen ja taloudelliseen tulokseen perustuen. Tämän ovat isämme ja isoisämme jo osanneet. Ei sontaa tallin tai navetan paikan mukaan levitetty. Maalaislapsetkin tietävät, että suomutaa ajettiin maanparannusaineena savimaille kuin myös savea suomaille. Ei mitään uutta.

Maanviljelyn tekniikan, maatalouskemian ja fysiikan tuntuvat osaavan kaikki meren ja luonnon suojelijat, filosofian tohtorit ja kerrostalovihreät. Kun meillä maalla käytiin pihan perällä ja kompostoitiin omat jätökset, niin kaupunkilaisten vesiklosettitavara lykättiin suoraan vesistöihin.

Kuka voisi uskoa, että vielä nykyäänkin voidaan sadekausina avata portit puhdistamattoman jäteveden juoksutukseen, kun puhdistusteho laitoksissa ei riitä. Mitä väliä, kun maataloutta voi aina syyttää vesien saastumisesta. Jospa se ”joku” tutkisi myös Itämeren pohjasedimenttien ravinnemäärää, milloin se on sinne muodostunut ja miten sitä vapautuu.

Meidän hämäläisten pellot kuuluvat Kokemäenjoen 27 000 neliökilometrin valuma-alueeseen, laskupaikka on Selkämeri, Pohjanlahden osa. Itämereen laskevien vesistöjen valuma-alue ulottuu kauas Euroopan unionin ulkopuolelle, missä eivät nitraattidirektiivit tai mitkään muutkaan ympäristösäädökset ole voimassa tai kontrolloitavissa. Eikä näkynyt Puolassa yhtään suojakaistaa.

Vain muutaman Itämereen laskevan joen valuma-alue vertailtavaksi: Valko-Venäjän, Ukrainan, Slovakian ja Puolan kautta virtaava Veiksel 194 000, Oder 120 000, Väinäjoki 90 000 neliökilometriä.

Suomessa on määrätty ylärajat typen ja fosforin hehtaarikohtaisille levitysmäärille, suojakaistat sentilleen valtaojien ja vesistöjen varsille. Viljelijälle on laadittu yli 200 sivua joka vuosi muuttuvia ehtoja ja sanktiouhkia. Ei Itämeren suojelemiseen riitä pelkästään suomalaisen viljelijän kurittaminen.

Menevätköhän ne silakat vantaista läpi, tulee ehkä uusi säädös.