UNOHDETTU IHMINEN

TEKSTI: Riitta Mustonen

KUVAT: Kari Salonen

KUVITUS: Piia Ouri

Minun ikäpolveni ihmisille oli tärkeää koulutus, että pääsee töihin, sanoo Mielenterveysseuran entinen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti.

”Työ oli arvostettua ja ajoi kaiken edelle. Seuraava polvi arvosti rahaa. Kun sitä sai, voi jättää työn vähäksi aikaa ja lähteä vaikka matkalle. Nyt ylimpänä on julkisuus. Nuoret ja vanhemmatkin hinkuvat televisioon, vaikka joutuvat siellä haukuttavaksi kilojen, kodin tai jopa lauluäänen takia”.

Lahdelta ilmestyy tänä keväänä kirja Mielen määrin, jossa hän yrittää selvittää, mitä mielenterveys on. Yhteiskunnassamme nykyisin vallitsevia arvoja Lahti ei pidä kovin suotuisina mielenterveydelle.

Jos korkeasti koulutettu ammattilainen esitellään kuulijoille pelkästään ”tv:stä tuttuna” tai kirkassilmäinen nuori laulaja mollataan maan rakoon niukan lavaliikehdinnän takia, se loukkaa ihmistä. Onnetonta on sekin, ettei vanhukselle palvelutalossa ole ketään läsnä, on vain hienot mööpelit ja pari omaa valokuvakehystä lipaston päällä. Tai että tehostamisen nimissä kaikki inhimillinen palvelu on karsittu pois – puhelimesta kuuluu vain ”paina 1, paina 2, paina 4”.

”Suomi on tehokas maa ja maailman rikkain, mutta palveluista on riisuttu inhimillisyys. Meistä on tehty aitoja rottia, sellaisia, joita ennen katsoimme psykologian kokeissa, miten ne juoksevat laboratoriossa”, Lahti vertaa.

”On autioitettu linja-auto- ja rautatieasemat, siellä ei ole enää ketään. Olin hiljattain Ylistarossa ja siellä piti pysäyttää juna itse viittomalla. Ensimmäinen juna ajoi ohi ja vasta toinen huomasi pysähtyä. Mieletöntä. Ja kaikki tämä on mennyt rahan takia.”

Lahti on tehnyt pitkän uran mielenterveystyössä ja nähnyt, että ongelmia on niin rikkailla kuin köyhilläkin, sosiaaliluokasta riippumatta. Raha ei siis tuo mielenterveyttä, mutta sen puute kyllä voi stressata niin, että terveys kärsii. Lisäksi varakkaammilla on enemmän mahdollisuuksia hakea apua.

Senkin Lahti on huomannut, että ahneus on lisääntynyt Suomessa. ”Epäitsekäs ajattelu on myyty ja sen tilalle on tullut kilpailu. Yhä enemmän ajatellaan, että ihminen on oman onnensa seppä, vaikka niin ei aina voi olla. Olen tavannut kolmeviikkoisen vauvan, jolla oli miljoonavelat, koska vanhemmat olivat kuolleet. Entä jos synnyt vammaisena? Ei aina voi vaikuttaa omiin olosuhteisiinsa, ja silloin tarvitaan yhteiskunnalta tukea.”

Lahti korostaa, että kasvottoman tuen lisäksi ehdottomasti tarpeen ovat myös ihmiskontaktit, naapurien ja sukulaisten välittäminen. Se sosiaalinen kontrolli, joka entisaikaan saattoi olla liiankin kuristava etenkin maaseudulla, mutta jonka täydellinen puute näyttäytyy kaupungeissa.

Meillä rakennetaan tietoyhteiskuntaa, ja tietoa onkin tarjolla enemmän kuin jaksaa ottaa vastaan. ”Poliisin nettisivuilla on ohjeet, kuinka toimia rikostilanteissa. Mutta jos sinut on ryöstetty ja täriset järkytyksestä, et sinä mihinkään nettisivuille lähde etsimään tietoa, miten nyt menetellä. Siis vaikka tietoa on, sen saaminen vaatii töitä.”

Lahti kertoo esimerkin autonsa huollosta. ”Tilasin autolleni huollon ja minuutin päästä kännykkään tuli tekstiviesti, että paikka on varattu auton omahoitajalle. Auto huollettiin ajallaan ja kahden päivän kuluttua tuli tekstiviesti, että olitteko tyytyväinen. Vastasin, että en ole, sillä yksi lamppu on palanut. Kukaan ei vastannut tähän. Niinpä ajoin auton omahoitajan, herra Kammosen, luo, ja sain asian kuntoon. Siis omahoitaja – autolle! Soitettaisiinpa terveyskeskuksestakin perään, että onko teillä nyt parempi olo. Kyllä se tuntuisi hyvältä.”

Tähän perään Lahti muistaa, että kyllähän potilaille soitetaan. Lääkärit ilmoittavat puhelimitse, että sinulla on syöpä.

”Jos joku voi huonosti, se on sen asia, ajattelevat monet. Toisen ihmisen kohtelussa oikean ja väärän rajat ovat hälyttävästi hämärtyneet”, Lahti huomauttaa. Kaikkea saa tehdä, jos ei jää kiinni, ja jos jää kiinni, senkin voi selittää. Ja vain ihan äärimmäiset törpöt jäävät kiinni.

”Tämä on avaus ilkivallalle. Voit laskea minkit tarhasta tuhoamaan luontoa ja viis välittää, miten joku perhe sen kokee tai tulee toimeen. Kuljetaan vain isot laput silmillä kuin hevoset, yhden asian puolesta.”

Lahden mielestä tällaisiin asioihin tulisi puuttua tosi vahvasti. Ryhtiliikettä tarvitaan.

”Ryhti, josta Suomi on ollut kuuluisa, on lipsunut. Kaikkea ymmärretään ja sovelletaan. Nyt pitäisi ottaa jyrkkä kanta asioihin ja hyväksyä, että siitä tulee haukut, mutta vain siten saisimme aikaan keskustelun ja mielipiteet esiin.”

Jatkuva tehokkuuden ja tuloksenteon vaatimus on tuttua maanviljelijöille. Eikä ammatissa riitä, että osaa ajaa traktoria, pitää olla lisäksi tietokoneajokortti. EU on vienyt yrittämisen vapauden ja itsenäisyyden, kun jokainen toimi pitää tilittää kasvottomalle koneistolle niin kuin entisajan torppari teki päiviä tilanomistajalle.

Lisäksi pitäisi olla suuryrittäjä ja lainoittaa isoja hankkeita. Tila on ollut suvulla parisataa vuotta – entä jos se kaatuu?

”On kamala paine pärjätä. Sitten yhteiskunta tuomitsee tukiaiset ja leimaa viljelijät avustuksilla eläjiksi. Nousee erilaisia yhden asian liikkeitä ja olet syytettynä eläinten huonosta kohtelusta. Viljelijän ammatti on liukunut todelliseen painekenttään. Et ole poliittisesti hyväksytty. Joistakin EU-tarkastajista on tullut vihollisia, vaikka heidän pitäisi olla palvelijoita.”

Lahti muistuttaa, että muutokset ovat tapahtuneet hiljalleen, joten uusiin tilanteisiin pystyy kasvamaan, kun ei ole valinnanvaraa. Viljelijän vaihtoehdot ovat aika vähissä, sillä suvun perinteet velvoittavat ja omaisuus sitoo tilaan. Osa hankkii rinnakkaisammatin, toiset keksivät jotain omintakeista. Joka tapauksessa on jaksettava paljon.

”Uskon, että maanviljelijät selviävät. He ovat sitkeä joukko ja heillä on vahva perinne, joka pakottaa selviämään.”

Väsymistä, stressiä ja sairastumista ei kuitenkaan aina voi välttää. ”Ihminen kuluu, jos siltä vaaditaan liikaa. On oikein sanoa, ettei jaksa. Ei ole niin kamalaa myöntää, että on vaikeita vaiheita. Kunpa sosiaalinen kontrolli saataisiin sosiaaliseksi tueksi, uskallettaisiin hakea ja antaa apua.”

Pään raivaaja

Pirkko Lahti, 66, on psykologi, filo-

sofian lisensiaatti ja Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikainen, eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja. Hän pitää edel-

leen vastaanottoa asiakkailleen ja on kysytty luennoitsija. Lahti on kotoisin pie-

nestä mökistä Kiskosta, asuu Helsingissä ja omistaa kesäpaikan Lohjalla.

Työssäni minulle on tärkeää laatu ja haastavuus.

Rentoudun parhaiten teatterin ja liikunnan parissa.

Maaseudulla pitäisi olla elämän iloa.

On hauskaa, että eläkeläiset tuntuvat olevan iloisia ja tyytyväisiä.

Jos olisin maanviljelijä, arvostaisin itse työtäni. Siitä lähtee muidenkin arvostus.

Pääsiäisenä minä taidan haravoida pihaa.