Syksyisen pihan helmiä

Kesäpäivänhattu 

Maarianohdake 

Helminukkajäkkärä 

Preeriaväriminttu 

Nuokkuluppio 

Syksyn tullen puutarha asettuu vähitellen kohti lepoa. Sesonki ei kuitenkaan ole vielä ohi. Nyt nautitaan aamu-usvasta, kypsyvien omenoiden tuoksusta ja kesän viimeisistä kukkijoista, jotka hohtavat syksyn lempeässä auringossa vertaansa vailla.

Syksyn kukkijoissa on monia melko harvinaiseksi jääneitä lajeja. Syy tähän on kenties siinä, että kukkapenkkien perinteiset ja rakastetuimmat lajit kuuluvat keskikesän kukkijoihin. Entisaikaan puutarhojen syksyssä keskityttiinkin ennen muuta sadonkorjuuseen.

Toisaalta myöhään kukkivien perennojen saatavuus on ollut heikohkoa ja puutarhamyymälöissä on pitkään ollut tarjolla vain muutamia, yleisimpiä lajeja. Puutarhaharrastuksen kasvun myötä tilanne onneksi on parantumaan päin.

Monet pitkään kukkivista, helppohoitoisista puutarhan syyskasveista ovat villejä luonnonlajeja tai vain vähän jalostettuja puutarhakantoja. Näihin kuuluvat muun muassa värimintut (Monarda), joiden kukkavärit vaihtelevat kirpeän punaisesta violettiin ja valkoiseen.

Tutun punavärimintun (Monarda didyma) ohella puutarhassa voi kasvattaa vaikkapa preeriaväriminttua (M. fistulosa), jonka kukinnot ovat sävyltään pehmeän liiloja, ja paljastavat veikeästi päälakensa sitä myötä, kun kukinta etenee. Värimintut viihtyvät jopa kosteilla kasvupaikoilla.

Kosteanravinteikkaassa maassa menestyy myös kookas ja komea syyskesän jättiläinen, purppurapunalatva (Eupatorium purpureum), jonka pörröiset, punaliilat kukinnot ovat omiaan houkuttelemaan perhosia. Punalatvat saattavat kasvaa jopa kaksimetrisiksi, joten kasvi sopii näköesteeksi tai suoja-aidanteeksi sinne, missä pysyvää pensasaitaa ei voi ylläpitää.

Viime vuosina varsinkin ulkomaisten puutarhalehtien sivut ovat täyttyneet punahattujen (Echinacea purpurea) valokuvista ja lajikeuutuuksista. Lääkeyrttinä tunnettu punahattu on kaunis ja kestävä perenna, joka sopii mitä mainioimmin myös syksyn kukkakimppuihin. Punahatun tutun kukkavärin, syvän burgundinpunaisen, rinnalle on tullut myös vihreä- ja punakukkaisia lajikkeita.

Punahattujen kasvatuksessa on toki muistettava, että kasvi jää usein melko lyhytikäiseksi, varsinkin, jos sen juurakkoa ei muista jakaa 3-4 vuoden välein. Punahattu paleltuu herkästi savimaassa, joten kasvupaikaksi valitaan läpäisevä ja kalkkipitoinen multamaa.

Värikkäiden mykerökukkien joukkoa täydentävät syys- ja kesäpäivänhatut (Rudbeckia laciniata ja R. hirta), jotka aloittavat kukintaansa usein jo heinäkuussa, mutta jatkavat sitä pitkälle lokakuuhun. Syyspäivänhattujen kukkaväri on kullankeltainen, kesäpäivänhatuilla kukinnot sen sijaan voivat olla myös oransseja, punaruskeita tai kirjavia.

Myös syksyn piikikkäät kaunottaret, puutarhan erilaiset ohdakkeet, ovat vähitellen sulattamssa suomalaisten sydämiä. Niiden joukossa on kuitenkin meillä pitkään kasvatettuja lajeja, muun muassa maarianohdake (Silybum marianum), jota on satojen vuosien ajan kasvatettu lääkeyrtiksi. Marmorilehtinen, komea kasvi sopii kuitenkin myös pihan koristekasviksi. Se on yksivuotinen, mutta kylväytyy herkästi, joten uusia maarianohdakkeita nousee maasta aina keväällä.

Jos pihalle kaivataan hillitympää hohdetta, sopii syksyn lajiksi valkokukkainen helminukkajäkkärä (Anaphallis margaritacea). Viihtyessään se leviää kuin hopeanhohtoiseksi pilveksi, joka erottu jo kauas ruskan lehtien keskeltä. Eleganttiseksi syyskasviksi sopii niinikään nuokkuluppio (Sanguisorba obtusa), jonka kukinnot ovat kuin vaaleanpunaisia pölyharjoja.

Jos syksyn kasveilla sen sijaan halutaan hätkähdyttää, tuovat alastonimmet (Colchicum autumnale) ja konnanmarjat (Actaea) vaihtelua syyskukkien joukkoon. Varsinkin alastonimmet eli syysmyrkkyliljat pysähdyttävät katseet paljaan lehdettömällä olemuksellaan. Lajien myrkyllisyyttä ei toki kannata unohtaa.

Konnanmarjat kelpaavat kuitenkin linnuille, jotka mielellään napostelevat värikkäitä marjoja ja pomppivat kahahdellen lehtimaton alla. Konnien kotikoloissa.

Syksyisestä puutarhasta nauttimassa nekin.