Ensimmäinen lyönti pysäytti
13.10.201016:00
Juuso tuli elämänsä käännekohtaan, kun hän löi vaimoaan. Kahden pienen pojan isän oli pakko muuttaa suuntaa. Juuso kertoo tarinansa.
Tulin helmikuussa humalassa yöllä kotiin. Riidan päätteeksi sitten löin vaimoa.
Se oli eka kerta kun löin. Aiemmin riidat olivat olleet henkistä väkivaltaa, huutamista ja haukkumista ja lievempää fyysistä väkivaltaa, kiinnipitämistä.
Tilanne päättyi siihen, kun vaimo sanoi, ettet halua, että poikasi herää tähän tilanteeseen. Vaimo soitti mun äidille, että tule hakemaan poikasi pois. Olin kunnon kännissä, joten muistikuvat eivät ole tarkkoja, vaimon kertoman myötä ne tarkentuivat myöhemmin. Onneksi ei luita murtunut eikä tullut muuta suurempaa fyysistä vahinkoa.
Seuraava päivä meni itkiessä, että mitä tuli tehtyä: olen pilannut, lasten, vaimon ja oman elämäni.
Vaimo teki heti selväksi, että tää on tässä. Hän lähti hakemaan asuntoa itselleen ja pojille ja laittoi avioeron vireille. Meillä on kaksi pientä poikaa, toinen oli tuolloin puolivuotias, toinen vajaa kolme. Lapsista on vaikea olla erossa kovin pitkään.
Itsellä oli kova halu palata kotiin. Silti hyväksyin täysin sen, että vaimo haki avioeroa. Vaikka kummallakin oli toive vielä palata yhteen, toimia parina ja perheenä, ymmärsin, että luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa. Ei tuollaista tapausta elämässään unohda.
Alkuun asuin vanhempien luona, mutta sitten vaimo sai asunnon läheltä entistä yhteistä kotiamme ja palasin tyhjään kotiin. Pojat olivat paljon mulla, oltiin vaimon kanssa joka päivä tekemisissä ja keskusteluyhteys säilyi.
Apua monelta suunnalta
Ei lyöminen ihan puun takaa tullut. Olen aina ollut äkkipikainen, hermot on mennyt helposti ja ärräpäitä on sadellut.
Juuri se äkkipikaisuus johti tähän. Huutaminen ja vahva reagointi riidoissa. Kun tunnekuohut ryöpsähtivät, kiihdyin nollasta sataan sekunnissa. Vaimo pelkäsi pahimmissa riitatilanteissa jo ennen kuin löin ekaa kertaa. Parisuhde oli ajautunut siihen tilanteeseen, ettei vaimo uskaltanut puhua asioista, pelkäsi mun reagointia. Meillä ei ollut yhteyttä keskenämme.
Olin ollut henkisesti heikossa kunnossa jo pitempään. Olimme käyneet myös pariterapiassa jo ennen lyömistä, sillä suhteessa oli paljon riitoja ja ongelmia, haukkumista ja huutamista molemmin puolin. Lyömisen jälkeen pariterapiassa kehotettiin ottamaa yhteyttä Lyömättömään linjaan. Sinne tullessani olin aika rikki.
Vaimo oli jo jonkin aikaa kehottanut menemään lääkäriin, sillä hän oli nähnyt minulla selviä masennuksen oireita. Lääkäri totesi, että minulla oli vakava pitkäkestoinen masennus ja sain lääkityksen, siitä on ollut iso apu.
Vaimon lyöminen oli kuin kiviseinä, jota vasten paiskauduin, ja tajusin vihdoin, että tarvitsen elämääni suuren muutoksen. Kun kaikki muurit olivat murtuneet, olin valmis hakemaan apua eri suunnilta. Olin niin paljaana, että olin valmis kaikkeen. Olisin aiemmin hävennyt hakea apua masennukseen. Sitä vaan yritti kovemmin.
Sain pidettyä lomia paljon peräkkäin, muuten olisin ehdottomasti tarvinnut masennuksen takia sairauslomaa.
Työstin asioita kolmella taholla. Koko ajan jatkoimme parisuhdeterapiassa ja kävin viikoittain Lyömättömällä linjalla. Kävin myös työpaikkalääkärin kautta saamallani psykologilla.
Kaverit kannustivat muutokseen
Heti lyömisen jälkeen häpesin suunnattomasti ja mietin, mitä kaikki ajattelevat. Miten tapahtuneen voisi poistaa, ettei kukaan saisi koskaan tietää? Voiko kukaan enää hyväksyä mua sellaisen väkivaltaisen teon jälkeen?
Se oli väärä ajatus. Päivän itkettyäni lähdin illalla kaverin kanssa lätkämatsiin mieli tyhjänä ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Oli hyvä, etten peitellyt pahaa tekoani, sillä puhuminen avasi omaakin ajattelua. Jos en olisi alkanut silloin puhua, olisi voinut käydä niin, että olisin kieltänyt tapahtuneen kokonaan. Oli tärkeää, että sai myönnettyä tilanteen ja otettua vastuun siitä.
Kavereiden kanssa on puhuttu myöhemminkin paljon, he ovat tärkeä voimavara. Asioista pitää puhua, tukea ei voi saada ellei puhu. Olen avoimesti kertonut, että löin vaimoa ja siitä meidän ero johtui. Kukaan ei sanonut, että oletpa hirveä ihminen. Ystävät ovat nähneet, että kaveri tekee töitä itsensä ja parisuhteen eteen.
Korkki on pysynyt kiinni
Siellä lätkämatsissa kaveri sanoi, että ootko ajatellut, että laittaisit korkin kiinni. Mentiin kuitenkin vielä oluelle. Jossain vaiheessa iltaa totesin kaverille, että tämä on muuten viimeinen kerta, kun juon alkoholia, otetaan sille.
Sen jälkeen en ole juonut. Viina ei sopinut mulle lainkaan. Lasi viiniä kotona ruuan kanssa ei aiheuttanut mitään ongelmia, mutta parempi olla kokonaan ilman.
Onhan se iso asia kieltäytyä alkoholista koko loppuelämä, muttei kuitenkaan vaikeeta. Ei se kuulunut muutenkaan jokapäiväiseen elämään. Mutta kun lähti johonkin kavereiden kanssa ja otettiin alkoholia, sitä tuli otettua huolella. Kun oli jo humalassa, niin mietti, että eiköhän oteta vielä pari lisää.
Alkoholista luopuminen on asennekysymys. En koe jääväni mistään paitsi, päinvastoin: en kärsi enää krapuloista ja voin nauttia elämästä koko ajan. Jos joku kysyy, miksen juo, voin sanoa, että vedin kännissä vaimoa turpaan, siksen.
Kavereilta olen saanut äärettömän kannustavaa palautetta. Niin monen kaverin isä on juonut ittensä hengiltä tai juomisen seurauksena ottanut ittensä hengiltä. En halua omille lapsilleni sellaista kokemusta.
Ilo tuli takaisin
Suuttuminen on nykyisin paljon vaikeampaa. Mietin enemmän, toimin vähemmän. Tärkeintä on antaa itselleen aikaa niissä tilanteissa, joissa ennen reagoi aggressiivisesti. Nyt ei reagoikaan samalla tyylillä, vaan on hiljaa ja mietiskelee.
Olen karsinut kaikkea ylimääräistä elämästä ja antanut enemmän aikaa itselle ja perheelle. Nyt olen huomannut miten tärkeä asia koti ja perhe on, kun on ne kerran menettänyt ja saanut toisen mahdollisuuden.
En ota enää turhia paineita asioista, joista masennus tuli: rahahuolista ja muista, mistä me myös riideltiin. Huolet eivät ole hävinneet, mutta asenne on muuttunut.
Pahan teon jälkeen on tapahtunut äärettömän paljon hyvää. Kun elämässä tapahtuu pahoja asioita, on tärkeää oivaltaa, että muutos on mahdollinen.
Työtä se kuitenkin vaatii. Kaikki lähti siitä, että alkoi tehdä itsensä eteen hommia. Ei siinä tilassa olisi pystynyt pelastamaan parisuhdettaan ja perhettään.
Prosessi on kesken vielä, mutta jo nyt uskaltaa iloita, pahin on takana. Toki epäilyksiä on vielä pinnan alla, luottamusta täytyy rakentaa. Pariterapia jatkuu. Käydään siellä niin kauan kuin saadaan. Parisuhteessa riittää aina puhuttavaa.
Nyt ollaan asuttu saman katon alla perheen kanssa pari viikkoa. Siellä vaimon hankkimassa asunnossa, mun asunto oli niin iso osa sitä huonoa elämää. Meillä on uusi alku, uusi paikka, uusi elämä.
Olen kiitollinen, että olen onnistunut saamaan apua. Voin nauttia elämästä ja tulevista vuosista. Ei sitten kuusikymppisenä tarvitse surra menetettyjä vuosia.
Sormukset laitettiin takaisin sormiin, kun avioeron harkinta-aika meni umpeen ja erohakemus raukesi. Sattui olemaan myös meidän kaksivuotishääpäivä, vaimon syntymäpäivä ja kuopuksen yksivuotispäivä. Siinä oli juhlaa kerrakseen.
Parasta on se, että vaimo hymyilee ja nauraa päivittäin. On äärettömän hienoa nähdä, että toinen on löytänyt ilon ja nautinnon takaisin elämään. Samoin itse. Eletään taas elämää ja nautitaan siitä. Arkikin on juhlaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
