Aurausta urakalla

Kylätien mutkien ajaminen on valittu kohtalo siinä kuin runsas kahvinjuonti. Voit saada vatsahaavan – tai sinusta voi kehittyä baristan veroinen kahvilaatujen asiantuntija. Molemmissa tapauksissa suorituksia tulee kymmeniä tuhansia kertoja, joten voit valita miten suhtaudut.

Kylätie on luminen viisi tai kuusi kuukautta vuodesta. Jos keskimäärin ajat sen tuona aikana mennen tullen kerran päivässä, ajat lumessa vähintään 360 ajoa vuodessa. Se herkistää aisteja ja testaa autoa. Ja mitä kaikkea voisitkaan raportoida sille, joka auraa, tai sille, joka aurauttaa.

Tiekuntien tiet, talojen tiet tai metsäautotiet eivät ole haasteita. Ne eivät sytytä herkkää lumen tajua eivätkä anna aihetta raportointiin. Niitä kun auraavat paikalliset maanviljelijät kunnan tai yksityisten tai yhtiöiden kanssa tekemiensä sopimusten perusteella. Heti, kun lumisade osoittaa loppumisen merkkejä, nämä traktorimiehet pärähtävät vilkkuvaloineen teille ja tekevät niin siistiä ja tasaista jälkeä, että autolla ajosta tulee tylsän turvallista perussuorittamista.

Edes lumivalleja eivät saa aikaiseksi, koska nämä traktoriurakoitsijat ajavat lumet lopputalvesta lingoilla. Pitävät tiekuntien tiet niin leveinä, että niillä pystyy henkilöautolla vaivatta ohittamaan toisen.

Mitä tämä tämmöinen on? Eikö meille enää jätetä paikkoja sankarilliseen toimintaan, nopeisiin reaktioihin, yllätystilanteisiin, joissa vieras tulee tutuksi, kun kaivamme yhdessä toisen autoa lumisesta ojasta?

Entäs se, että postilaatikon kohdalla lingon pyörimistä hollataan niin, ettei lumisuihku siihen pärähdä. Ylilaatua, sanoisin. Olisihan se paljon hienompaa kaivaa postilaatikko lumesta lapiolla. Tulisi postista jotenkin sillä lailla arvokkaampaa.

Taikka sitten se, että naapurikylän sotaveteraanin tie aurataan portaille asti.

Ei näin. Auraus pitää tehdä siten, että se herkistää autoilijan kaikki aistit. Niin, että jokainen ajokerta on yksilöllinen ja muistiin jäävä. Niin, että talvinen autoilu on huippukokemus lajia retkihiihto, teatterissa käynti tai opiston pääsykoe.

Onneksi on valtion hoidossa oleva kylätie ja sitä auraamassa kilpailutettu urakoitsija. Näin meille kylillä asuville tarjotaan ilmaiseksi kaikki tämä jännitys, keskittyminen ja vilpitön ilo onnistuneista suorituksista.

Kylätie aurataan useimmiten vuorokautta myöhemmin kuin muut tiet. Jostain syystä urakoitsijan aura ei ota koko lumikerrosta. Mitä turhaa. Eikä aura heitä lunta sivulle, vaan tyrkkää-tyrkkää-tyrkkää vallia. Ja kaiketi se auraus on helpompaa, kun jättää 20–30 sentin eron aurausviittoihin. Eikä tienristeyksissä kannata peruutella ja puhdistaa koko risteystä, auraat vaan vauhdilla siihen suuntaan, mihin urakka jatkuu.

Näin syntyy ensin pöperö siitä auraamattomasta lumesta. Siinäpä oppii ajamaan varovasti. Sitten syntyy polanne, kolmen pyörän painama, koska tien keskikohdalla ajetaan molempiin suuntiin samassa urassa.

Kun kaksi vastaantuleva autoa väistää toisiaan, putoavat ne kovaksi ajetulta polanteelta pehmeään sivulumeen, joka imee autoa ojaan, ellei kuski ymmärrä hidastaa kävelyvauhtiin.

Tienhaaroissa ja liittymissä on aura-auton jäljiltä kivaa lumimössöä, josta liikennesääntöjä noudattavan autoilijan on vaikea päästä tielle. No, siitä onkin sujuvampaa liu’uttaa vauhdilla sille isommalle tielle.

Ajaminen lumikouruksi auratulla kylätiellä on ilmaista jännää. Kinostuneilla aukeilla ei näe, onko mutkan takana tulossa toista autoa. Ellei se sitten ole bussi.

Ohitustilanteissa katsotaan kylmäpäisesti kumpi väistää – ja se väistää, joka osaa. Se osaamattomampi saa luvan ajaa urissa.

Oikein odottelen lopputalven leutoja päiviä, jolloin lumi alkaa sulaa ja yöpakkaset jäätävät tien pinnan kaljamalle. Siinä sitten liukastellaan ja nuljutaan ihan kuin liukkaan kelin radalla.

Harmillista, että tämä aurausurakoitsija ei ymmärrä tämän kylätien korkeimman asteen eli kaljamakelin päälle. Pari kertaa talvessa hän pistää kuorma-autoonsa sen tiekarhua matkivan alaterän ja jyystää koko tien tasaiseksi ja leveäksi. Hetkeen ei edes erota, mikä on tiekunnan tie ja mikä kylätie.

Tiehallinnolla on yksi tiemestari puolta maakuntaa kohden. Ei hänen varmaankaan kannata työpäivinä ajella ympäri kyläteitä ja tarkkailla urakoitsijoiden työn laatua tai ripeyttä. Parempi että pysyy työpaikallaan ja kirjaa ihmisten lähettämän palautteen.

Kukapa näistä valittamaan, kun näin paljon saa elämäänsä yhteiskunnan tuottamia suuria tunteita. Antaa soittaa, siis autolla!

Juha Kuisma on lempääläinen ympäristökirjailija. Hän alkaa vuorotella kolumnistina Lauri Kontron kanssa.