Vippa

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Olgan karsina

Minulle käy raveissa aina samalla tavalla. Kun nopeita lämminverisiä seuraa suomenhevoslähtö, sirojen amerikkalaisten jälkeen tanakat suomalaiset ravaavat totisina harjat hulmuten etusuoralle lähdön esittelyyn, minulle nousee pala kurkkuun.

Joku noissa karvaisissa kansallissankareissa liikuttaa minua suuresti.

Yksi elämäni suomenhevosista on ollut liinakkotamma Vippa-Liina. Vippa tuli meille melko iäkkäänä, oli ex-ravuri tietenkin, mutta ollut jo pitkään harrastekäytössä.

Vippa oli isokokoinen, työhevostyyppinen lempeä järkäle, joka ennen kaikkea piti ihmisten seurasta. Ravitausta teki siitä kiireisen aina kun oltiin ”töissä”. Vapaa-aikana lempeä jättiläinen oli ystävä, yksi meistä, joka oli onnellisimmillaan tapahtumien keskipisteenä.

Vippa vietti monta vuotta kesät vapaana vanhempieni pihamaalla ja on edelleen tuttu näky kaikissa lapsuudenkotini valokuvissa. Kuva puutarhajuhlista: pöydän ympärillä ihmisiä ja yksi suomenhevonen. Illanviettoa talon edessä: kuvassa vieraita pöydän äärellä ja heidän välissään valtava suomenhevonen.

Vipalla oli yksi erikoisherkku, banaanit. Kuorittuna tai kuorien kanssa, aina maistui. Vippa oli tunnettu makumieltymyksestään, ystävät tulivat kylään vanhat, ylikypsät banaanit mukanaan. Herkuttelun jälkeen iso pää työntyi kainaloon. Nenään leijui vieno banaanin tuoksu.

Kun vein kymmenen vuotta sitten tuoreen poikaystäväehdokkaani Tuukan vanhempieni luokse Nurmekseen, Tuukka vaikuttui ihmisporukoissa mukana pyörivästä Vipasta.

Laitoin Vipalle suitset, hyppäsin selkään ilman satulaa ja pyysin Tuukkaa hyppäämään taakseni kyytiin. Näytimme Vipan kanssa metsälenkillä Tuukalle, mitä ratsastus ja yhteisymmärrys hevosen kanssa parhaimmillaan on.

Vippa laukkasi kanssamme pitkin metsäteitä ja jätti kertaheitolla Tuukkaan pysyvän tunnesiteen hevosiin. Jokainen hevosihminen tietää, että tuollainen hevonen, joka on niin toimiva, että sillä pystyy raottamaan hevosia tuntemattomalle ihmiselle edes pienen siivun hevoselämän hienoudesta, on aarre.

Minulla on ollut elämässäni mahdollisuus tutustua, hoitaa ja omistaa useita suomenhevosia. Suomenhevonen on yhtä aikaa arkinen, juhlallinen, totinen, humoristi ja persoonallinen.

Olen ollut suomenhevosella heinätöissä, tukkimetsässä, ratsastuskoulussa, vaellusratsastuksella ja estekilpailussa. Ja kaikissa tilanteissa se on kuin kotonaan. Hevosen monipuolisuus on klisee, mutta totta.

Vippa muutti aikanaan meille Iittiin, ja ihan viimeiset vuotensa se asui naapurikylässä ystävieni luona avaten siellä vielä monelle hevosista kiinnostuneelle oven koukuttavaan hevosmaailmaan.

Vein näiden ystävieni kanssa yhdessä Vipan viimeiselle matkalleen kolme vuotta sitten raskain mielin. Vanhuus alkoi rappeuttaa sen keskushermostoa ja vanhan ystävän oli aika päästä pois. Viimeiset banaanit ja itkuiset hyvästit.

Teurastamon ovestakin se kulki sisään samoin kun koko elämänsä: yhdessä sitä rakastavien ihmisten kanssa.

Olga Temonen

Olga Temonen perheineen

asuu maatilalla Iitissä.