LAMMASTILAN BÄÄSIÄINEN

Christoffer Ingo osallistuu lampaiden hoitoon. 

Mikaela Ingo nauttii lampurin ammatistaan. 

Vanha maatiaisrotu suomenlammas on niin hyvin sikiävä ja kelpo emo, että sitä on viety yli 40 maahan. Mutta kun sikiävyyttä on pidetty tärkeänä jalostus-

tavoitteena, lihakkuus on jäänyt varjoon. Viime aikoina myös lihakkuuteen ja kasvunopeuteen on alettu kiinnittää huomiota.

Pitkäikäinen suomenlammas kuuluu pohjoisten lyhythäntäisten lampaiden roturyhmään. Suurin osa suomen-

lampaista on valkoisia, mutta rodusta on myös musta, ruskea ja harmaa värityyppi. Näistä harmaa eli niin sanottu Kainuun harmas on uhanalainen eli on ollut vaarassa hävitä kokonaan.

Suomenlammasuuhi synnyttää kerralla keskimäärin 2,5 karitsaa, joiden syntymäpaino 3–4 kiloa. Karitsa kasvaa syntymästä neljän kuukauden ikään 200–300 grammaa päivässä. Aikuinen uuhi painaa saman verran kuin ih-

minen eli noin 65–75 kiloa ja pässi 85–105 kiloa.

Suomenlampaan rasva varastoituu ontelorasvana eikä pintarasvana kuten monilla muilla roduilla. Suomenlammas ei rasvoitu yhtä helposti kuin muut rodut, joten sen liha on vähärasvaista.

Suomenlampaan villa on pehmeää, kiiltävää ja kiharaa. Yhdestä uuhesta saadaan 1,8–3,6 kiloa

ja teuraskaritsasta kilon verran villaa, jolla on

erinomaiset huovutus-

ominaisuudet.

” Nämä pienimmät, vastasyntyneet, ovat kesällä grillattavia. ”

Lapset ovat myös tottuneet siihen, että kun uudet karitsat syntyvät, ne kasvavat puolisen vuotta ja menevät teuraaksi. Sen jälkeen saadaan taas uutta lampaanlihaa. ”Meillä syödään lammasta joka viikko, ja lammas taisi olla ensimmäinen lihalaji, jota pojat vauvana maistoivat”, äiti muistelee.

”Christoffer pääsi kerran mukaan, kun lampaat vietiin teuraaksi. Ero karitsoista tuntui sen verran kovalta, ettei poika vähään aikaan halunnut lautaselleen lammasta, mutta pian hän käänsi asian niin päin, että kun me hoidamme lampaat hyvin, niin niistä tulee todella hyvää ruokaa.”

Matts saapuu juuri koulusta kotiin ja menee kurkistamaan liedelle, mikä siellä porisee. Äidin chili con carne saa ensin kasvisten takia tuomion, mutta kun Matts noukkii padasta pehmeitä lihapaloja, suupielet kääntyvät leveään hymyyn. ”Vad gott!” eli miten hyvää, hän silmät ummessa huokaisee.

Ingon lampaanliha menee suurimmaksi osaksi suoramyyntinä asiakkaille. Suosittu ”Lambox” sisältää puolikkaan karitsanruhon paloiteltuna ja tyhjiöpakattuna. Lihaa paketissa on 7–9 kiloa ja se maksaa 12 euroa kilolta. Mikaela Ingo kuljettaa bokseja Vaasasta Helsinkiin asti kylmäautollaan, mutta tällöin asiakas maksaa lisäksi kuljetuskustannukset.

Uuhista valmistetaan savulammasta ja lammasmakkaraa.

”Kysyntä kasvaa koko ajan. Ihmiset nauttivat matkoillaan lammasta eri puolilla maailmaa ja haluavat kokeilla sitä kotonakin.”

muviideltä kello soi taas lampolaan. Muulloin kuin karitsointiaikaan lampolan pito on vapaampaa.

”Samalla tavalla tässä on pyhät kiinni kuin oli kirkon töissä, sillä lampaat pitää syöttää kahdesti päivässä. Mutta nyt ei ole niin kiirettä juhlapyhinä, joten pääsiäislammastakin pääsemme nauttimaan jo ensimmäisenä pääsiäispäivänä eikä vasta maanantaina niin kuin aiempina vuosina.”

Pääsiäislauantai on Ingoille kiireinen päivä, sillä silloin Pohjanmaalla lapset kiertävät trulleina ja illalla poltetaan pääsiäiskokkoja.

Mikaela Ingo on jo sopeutunut pohjalaisiin tapoihin, vaikka turkulaislähiön kasvatilta se ottikin aikaa. ”Kaikkeen tottuu. Muutimme Henrikin kotitilalle Mustasaaren Miekan kylään vuonna 1994. Pikkuhiljaa olen oppinut jopa tykkäämään täällä maalla asumisesta.”

Ingon lapset, 13-vuotias Christoffer ja 8-vuotias Matts, ovat välillä äidin apuna lampaiden hoidossa. Etenkin pienten karitsoiden syöttäminen tuttipullolla luontuu heiltä siinä missä aikuiseltakin. Kaikilla jalostusuuhilla on nimet, samoin pullokaritsoilla ja tilan kolmella pässillä, ja kaikkia eläimiä kohdellaan arvonsa mukaisesti eli hyvin.

Mikaela Ingosta tuli lampuri vähän sattumalta. Häälahjalistaan hassutellen kirjoitettu toive parista lampaasta toi pariskunnalle kaksi uuhikaritsaa. Nyt mustasaarelainen katras on kasvanut pikkuhiljaa satakertaiseksi. Lammastaloudesta tuli diakonissana toimineen Mikaelan pääelinkeino vuosi sitten, kun hän jätti kirkolliset paimennettavat ja keskittyi kokonaan maallisiin.

Ingo esittelee tottuneesti lampolansa asukkeja. ”Nämä pienimmät, vastasyntyneet, ovat kesällä grillattavia. Tuosta viereisestä karsinasta lähtee parikymmentä karitsaa maaliskuun alussa teurastettavaksi. Ne ehtivät pääsiäispöytiin.”

Emäntää kiinnostaa erityisesti suomenlampaiden jalostaminen ja ruskeiden yksilöiden lisääminen.

”Ruskea on väistyvä väri. Sitä täytyy olla sekä isän että emän puolelta, että karitsasta tulee ruskea. Ruskeita taljoja menisi kaupaksi kuinka paljon vaan.”

Lampaat tapittavat emäntäänsä pienillä silmillään. Lampolassa on nyt hiljaista, vaikka eri-ikäisiä määkijöitä on hallissa parisataa. Mutta auta armias, kun ruoka-aika lähestyy. Silloin koko Ingon pihapiiri raikaa nälkäisten eläinten määintää.

Karitsointiajat tietävät emännälle ympäripyöreitä päiviä joka neljäs kuukausi noin kuukauden ajan. Lampolassa pitää käydä joskus joka toinen tunti. Vaasassa töissä käyvä mies hoitaa karitsointia illat, jolloin emäntä saa nukkua, mutta yökahdelta ja aa