Edellytyksiä luova hallinto

Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen tunarointi kunta­uudistuksessa sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa osoitti, että hyvä hallinto ei synny karttaharjoituksin eikä ylhäältä sanelevalla arvo­vallan politiikalla.

Lupaavasti Juha Sipilän (kesk.) hallitus kirjasi ohjelmaansa itsehallintoalueisiin perustuvan sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen sekä valtion aluehallinnon ja maakuntahallinnon yhdentämisen.

Alueiden määräksi todettiin enintään 19. Hallitusohjelman kuntapohdinnat ovat luonnosmaisia. Viittaukset paikalli­suuteen ja elinvoiman edistämiseen juuttuvat fraaseihin.

Asiantuntijaryhmä päätyi esittämään 9–12 itsehallintoaluetta. Tämän jälkeen ei ole puhuttu paljon muusta kuin alueiden lukumäärästä.

Ministerit käyvät huutokauppaa. Vaihteluväli on 
viidestä yhdeksääntoista. 
Maakuntien miehet ja naiset pohtivat kuka liittyy mihinkin. Kuntien sijasta liitetään nyt yhteen maakuntia. Itsekin olen näihin spekulaatioihin syyllistynyt.

Hallitus on julistanut päättävänsä alueiden lukumäärän 
lokakuun aikana. Suuren ilmoi­­tuksen jälkeen alkaa entistä 
kiivaampi rajojen piirtely. 
Sisällön sijasta edetään jälleen rakenteet ja muodot edellä. 
Hallituksen itselleen asettamien askelmerkkien runsaus uhkaa hidastaa suuriin tekoihin 
valmistautumisen sipsutteluksi: 
vaikka ponnistus osuisi täydellisesti, lento voi lopahtaa 
kesken.

On unohdettava rajat ja alueiden lukumäärä. On ryhdyttävä pohtimaan edellytyksiä luovaa hallintoa. Sen lähtö­kohtana on maamme vaihteleva maantiede ja pieniin paikallisyhteisöihin perustuva yhdyskuntarakenne. Tähän asetelmaan asettuu kansalaisten arki.

Edellytyksiä luovan hallinnon hahmo ponnistaa alhaalta ylöspäin. Kansalaisten hyvä elämä ja onnen elementit turvataan paikallislähtöisesti. Tarvitaan paikkaperustaista politiikkaa.

Paikallisten olosuhteiden erittelyn kautta tunnistetaan kohtia, joihin hallintoalueiden rajat luontevasti asettuvat. 
Edellytyksiä luova hallinto 
perustuu toiminnallisesti 
järkeviin alueisiin, joiden koko maan eri osissa vaihtelee.

Mekaanista väestöpohja-
ajattelua ei Suomen kaltaisessa 
suuren maaseudun ja pienten kaupunkien maassa tarvita. Kansalaisten maantiede 
määrittelee edellytyksiä luovan hallinnon aluerajaukset. Koko 
ja määrä eivät ratkaise, vaan organisatorinen ketteryys ja hallinnollinen viisaus.

Hallintoa on hahmotettava kokonaisuutena. On tarkasteltava samanaikaisesti paikallishallintoa, aluehallintoa ja 
keskushallintoa.

Tuleva uudistus sisältää massiivisia verotukseen, valtionosuuksiin, tulonsiirtoihin, omaisuusmassojen järjestelyyn ja henkilöstön asemaan liittyviä järjestelyjä. Ilman ennen näkemätöntä hallinnollista mieli­kuvitusta ei selviydytä.

Uuden aluehallinnon on perustuttava samanrajaisuuteen. Nykyiset elyjen, avien ynnä muiden hallintohärveleiden erilaiset toiminta-alueet sekä 
järjettömät yhteistyöasetelmat 
joutavat hallinnon kauhu­kabinettiin.

Yhtenäiset rajat eivät ole utopiaa, jos pidetään tiukasti kiinni alhaalta ylös nouseminen peri­aatteesta eikä tukehduta ennalta määrättyyn itsehallinto­alueiden luku­määrään.

Hallituksella tulee olla 
rohkeutta luopua itsehallinto­alueiden lukumääräpäätöksestä 
ja antaa aidolle paikkaperustaiselle uudistusprosessille 
mahdollisuus.

Kannattaa näyttää ovea asiantuntijoille, jotka sisällön sijasta pohtivat rakenteita, 
lukumääriä ja hallintomalleja. 
Sisältö on isäntä.

Rakenteet, hallintoyksiköiden lukumäärät ja alue­rajaukset ovat renkejä. Rengit eivät valit­se isäntää, vaan isäntä valit­see rengit.

n n n

Tämä on tällä erää vii­meinen kolumnini Maaseudun Tu­le­vai­­suudessa. Kiitän kaikkia 
luki­joita. Kiitän monista yhteyden­otoista. Tämä on ollut ilo ja kunnia.

Hannu Katajamäki

aluetieteen professori

Vaasan yliopisto

hannu.katajamaki
@uva.fi