LAPSI KAIPAA AIKUISTA
Milloin pienistä avainkaulalapsista tuli itsekseen pärjääviä pieniä koululaisia? Ei milloinkaan, sanovat lapsen kehityk- sen asiantuntijat.
Kuka muistaa aikaa, kun koulusta yksin kotiin palaavia alaluokkalaisia kutsuttiin vähän säälitellen avainkaulalapsiksi? Ne olivat niitä poloisia, joiden piti kantaa avainta kaulanauhassa, kun kotona ei ollut ketään vastaanottamassa lasta kotiin koulusta. Piti pärjätä yksin.
Pikku hiljaa asenteet muuttuivat. Pienistä koululaisista alettiin kantaa huolta ja säädettiin laki iltapäivähoidosta. Ymmärrettiin, että ykkös-kakkosluokkalaiset ovat liian pieniä selvitäkseen tuntikausia yksin, kun vanhemmat ovat töissä. Heille on tarjottava ohjattua iltapäivätoimintaa. Heidän vanhempansa voivat myös lyhentää työaikaansa, jotta koululaisten yksinäisistä päivistä ei tulisi liian pitkiä.
Useat pikkukoululaisten perheet ovatkin panneet lapsensa iltapäiväkerhoon tai toinen vanhempi on lyhentänyt työaikaansa, mutta kolmosluokasta eteenpäin tilanne yleensä muuttuu. Moni lapsi menee koulun jälkeen kotiin yksin.
”Meidän poika on jo itsenäinen. Se haluaa mennä kotiin”, vanhempi puolustautuu ja vastailee iltapäivisin lapsen puheluihin, kun tämä kysyy, mikset sä jo tuu kotiin.
Itse pärjäämistä ihannoidaan
”Meillä on itse pärjäämistä ihannoiva kulttuuri”, sanoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland. ”Kyllähän lapsi pärjää, mutta onko se oikea tapa tukea lapsen kehitystä? Ei lapsen tarvitse pärjätä!”
Kalland on elänyt lapsuutensa 1970-luvulla, jolloin maailma oli toisenlainen kuin nyt. Arkkitehti-isä työskenteli kotona, naapuruston lapsilauman ja sisarusten kanssa leikittiin iltapäivät, televisiota ei ollut eikä internetistä tietoakaan puhumattakaan kännyköistä tai pleikoista.
”Se oli villiä ja vapaata, mutta turvallista. Kun tulin koulusta, heitin koululaukun naulaan, nappasin voileivän ja lähdin kavereiden kanssa ulos. Isä vihelsi ja piirsi sisällä”, Kalland muistelee lapsuuttaan Helsingin Herttoniemessä.
Miten lasten aamu- ja iltapäivistä on tullut ongelma?
Kallandin mielestä syitä on monia. Maailma on muuttunut. Sekä koulu- että työmatkat ovat pidentyneet ja aikuisten työpäivät ovat selkeästi pitempiä kuin ennen. Kaupat ja monet palvelut ovat auki myöhään iltaan, ihmiset ovat töissä viikonloppuisin tai tekevät vuorotyötä. Ympäristö on turvattomampi, kun liikennemäärät ovat kasvaneet. Perheissä on vähemmän lapsia, joten sisaruksista ei ole turvaa. Lapsi voi itse hakea virikkeitä televisiosta ja tietokoneelta, myös itselleen haitallisia. Kännykkäkiusaaminen on yleistä.
Yksinolo ei kehitä
Kasvatustieteen tohtori Kalland on tutkinut lasten kehitystä ja pitää edelleen lasten psykoterapiavastaanottoa Pelastakaa Lapset ry:ssä. Hänen mukaansa tutkimukset osoittavat, että yksinolo ei suinkaan ole hyväksi lapselle, vaan päinvastoin. Se on vaaraksi, sillä lapsi tarvitsee vuorovaikutusta toiseen ihmiseen kehittyäkseen.
”Lisäksi lapsi voi yksin ollessaan joutua kosketuksiin sellaisten asioiden kanssa, jotka eivät sovi hänen kehitystasolleen.” Tässä Kal-land viittaa esimerkiksi internetiin ja televisioon, josta voi digiaikana katsella mitä vain mihin aikaan tahansa.
”Lapsi tarvitsee entistä enemmän suojelevaa vuorovaikutusta, ettei hän kohtaa liian paljon asioita liian varhain. Tämä tehtävä on vaikeutunut, kun tarjonta on niin suurta.”
Samaa sanoo kehityspsykologi Anna Rönkä Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksesta.
”Yksinolo on riskitekijä pienelle lapselle. Se nakertaa itsetuntoa ja sosiaalisia taitoja. Lapset reagoivat yksin olemiseen eri tavoin. Joku pelkää ja kokee turvattomuutta yksinäisinä iltapäivinä, toinen ei koe yksinäisyyttä ikävänä, mutta saattaa viettää iltapäivän sellaisella tavalla, joka ei tue kehitystä. Istuu esimerkiksi tuntikausia tietokoneella ja altistuu väkivaltaiselle tai muulle haitalliselle ainekselle tai hakeutuu kaveripiiriin, missä pakon sanelemana itsenäistyy liian aikaisin.”
Röngän mukaan yksinolo pakottaa lasta reippauteen ja pärjäämiseen, mikä ei välttämättä tuota reippaita ja pärjääviä aikuisia. ”Yleensä on nähty hyväksi, että lapsi saa olla lapsi riittävän pitkään.”
Kallandin mielestä lasta voi totuttaa yksin-oloon vähitellen, askel kerrallaan. Kun lapsi on jonain päivänä tunnin, pari yksin kotona, sen jälkeen tunnustellaan, miten hän sen koki.
Rönkä kysyy, miksi edes pitäisi opettaa yksinolemista eka-tokaluokkalaisille. Pienimmille voisi järjestää ohjattua toimintaa ja valvontaa ja kolmas-neljäsluokkalaisille väl-
jempää kerhotoimintaa, jossa aikuinen kui-
tenkin olisi läsnä. Moni isompi lapsi pärjää silloin tällöin tunnin, pari yksinkin, mutta jokapäiväiset monen tunnin yksinolot eivät saisi olla sääntö, vaan harvinainen poikkeus.
”Parasta olisi, että perheille olisi tarjolla vaihtoehtoja. Olisi kerhoja ja siellä välipalaa, mutta myös muita mahdollisuuksia. Suomessa pienet lapset on hoidettu hyvin, mutta kouluiässä systeemi rakoilee.”
Yksin jättämisestä ei ole mitään sääntöä
Suomessa on yleistä, että molemmat vanhemmat käyvät kodin ulkopuolella töissä. Maatiloillakin toinen vanhempi on usein palkkatyössä muualla eikä samassa taloudessa ole isovanhempia, jotka katsoisivat lasten perään.
Monissa muissa maissa vanhempien työssäkäynti vaihtelee ja osapäivätyö on Suomea yleisempää. Lasten yksinoloa ei pidetä toivottavana ja sitä voidaan rajoittaa jopa lailla. Alle 12-vuotiaan lapsen yksin jättävää vanhempaa saatetaan syyttää heitteillejätöstä. ”Meillä ei ole mitään lakia tästä. Kaipaan keskustelua asiasta”, Kalland haastaa.
Sekä Kalland että Rönkä arvelevat, että suomalaiset vanhemmat aliarvioivat omaa merkitystään lapselle. ”Emme tajua, kuinka tärkeitä olemme lapselle. Voimme sanoa, että kyllä se siellä pärjää, emmekä näe lapsen kaipuuta”, Kalland pohtii.
Rönkä muistuttaa, että vanhemmat ovat toisaalta pakotettuja luottamaan lapsen selviämiseen, koska tarjolla ei ole vaihtoehtoja.
Vanhempi voisi lyhentää työaikaansa
Vanhemman työajan lyhentäminen on yksi vaihtoehto. Laki sallii nykyisin työajan lyhentämisen toiselle vanhemmalle siihen asti, kun nuorin lapsi päättää toisen luokan. Vanhempi voi tällöin tehdä viidenneksellä lyhennettyä työpäivää vastaavasti pienemmällä palkalla.
Kallandin mielestä asenteissamme on korjaamisen varaa, kun emme käytä tätä mahdollisuutta nykyistä enemmän. ”Suomessa kaikkein pisimmät työpäivät tekevät pienten lasten vanhemmat, erityisesti isät”, hän puuskahtaa.
”Meillä on jotenkin käsittämätön työmoraali. Mikseivät vaikka molemmat vanhemmat voisi lyhentää työaikaansa jopa siihen asti, kun lapsi täyttää 18 vuotta, jos se olisi perheelle taloudellisesti mahdollista? Sovittaisiin työajasta ja siitä, mitä työhön kuuluu. Näin työkin jakautuisi useammalle, kun osa tekisi vähemmän”, Kalland esittää.
”Tämän pitäisi olla sopimusasia, mutta jos sitä ei muuten saada yleistymään, niin sen voisi säätää lailla. Kannustettaisiin vanhempia jakamaan aikaa enemmän lapsille. Rakennettaisiin lapsimyönteisempää Suomea.”
Etätyön lisääminen on myös yksi vaihtoehto. Lapselle antaa turvaa, jos vanhempi on työssä lähellä eikä jossain pitkän matkan päässä. Isompikin koululainen nauttii siitä, että kotona on joku, jolle kertoa ensimmäiset kuulumiset päivästä. Myös naapureiden kesken voidaan sopia iltapäivien vietosta ja valvonnasta.
Huolenpito kantaa läpi elämän
”Ihanne olisi, että lapsi saisi olla koulun jälkeen aika vapaasti, mutta lähellä on aikuisia, joiden puoleen voi kääntyä”, miettii Rönkä ja muistuttaa, että monenlaiset ratkaisut voivat olla toimivia. ”Oleellista on aikuisen läsnäolo ja valvonta.”
Kalland haluaisi nähdä koko alakoulun suojattuna aikana, jolloin lapsilla olisi mielekästä tekemistä muiden lasten kanssa, mutta aikuiset olisivat siinä mukana. Hän on työssään huomannut, miten lapset ilmaisevat aikuisnälkäänsä:
”Yhdessäolon ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Usein riittää, että vanhempi on kotona, siinä on lapselle turva. Lapsille ovat parhaita hetket, kun saa olla vaikka keittiössä ja äiti puuhaa siinä jotain ja jutellaan. Tai lähdetään yhdessä pyöräilemään tai käydään kaupassa.”
Rönkä kehottaa puolisoita yhdessä miettimään, miten alakoululaisen hoito järjestetään. ”Voi olla aikamoista elämänlaatuun satsaamista, jos lyhentää työpäiväänsä tai jos toinen vaikka jää kotiin. Lapsen ja vanhemman välistä suhdetta se ainakin vahvistaa.”
Keskilapsuus eli ikävuodet seitsemästä noin yhteentoista ovat tärkeitä sosiaalisten taitojen, moraalin ja tunne-elämän kehityksen aikaa. ”Hyvä huolenpito näinä vuosina maksaa itsensä takaisin myöhemmin. Teinivuosina on helpompaa, ja lapsella on vahvemmat eväät lähteä omilleen. Nämä vuodet toimivat voimavarana läpi elämän”, Rönkä vakuuttaa.
”Miksi edes pitäisi opettaa yksinolemista eka-tokaluokkalaisille?”
”Lapsi voi yksin ollessaan joutua kosketuk-
siin sellaisten asioiden kanssa, jot-
ka eivät sovi hänen kehitys-
tasolleen.”
”Emme tajua, kuinka tärkeitä olemme lapselle. Voimme sanoa, että kyllä se siellä pärjää, emmekä näe lapsen kaipuuta.”
”Mikseivät
vaikka mo-
lemmat van-
hemmat voisi lyhentää työ-
aikaansa jopa siihen asti,
kun lapsi täyt-
tää 18 vuotta,
jos se olisi
taloudellisesti
mahdollista?”
Laaksosen perheessä Eeva-äiti iloitsee siitä, että voi olla kotona, kun lapset tulevat koulusta. Etenkin kuudesluokkalaisella Katrilla on yleensä paljon kerrottavaa.
Marttilassa Varsinais-Suomessa asuvilla Laaksosilla on kolme lasta, Katri, 12, Simo, 9, ja Reetta, 8. Kaikki käyvät kirkonkylässä Marttilan alakoulua, minne taksi kuljettaa heitä kahdeksan kilometrin matkan.
Laaksoset kasvattavat broilereita. Maatilan rinnalla oli aiemmin betoniyritys, missä Eeva Korimäki teki toimistotöitä vielä viime vuoteen asti. Toimisto oli oman kodin alakerrassa, joten äiti oli kotona saatavilla lasten ollessa koulussa.
”Töitä oli kuitenkin niin paljon, että meillä oli kotona lastenhoitaja reilut seitsemän vuotta eli siitä asti, kun Katri aloitti esikoulun”, Eeva kertoo. Viime keväänä lastenhoitaja jäi pois, sillä Eeva lopetti toimistotyöt ja hoitaa vain broilerihommat. Niistä hän selviää sillä aikaa, kun lapset ovat koulussa.
”Olen nyt tosi onnellinen tästä tilanteesta, että voin olla omien lasteni kanssa. Olisin jäänyt paljosta paitsi ilman tätä mahdollisuutta. Työnteko lisääntyi koko ajan, joten oli viime hetki panna stoppi. Emme ole katuneet ratkaisuamme.”
Iltapäivät sujuvat Laaksosilla rauhallisesti. Lapset syövät kotiin tultuaan välipalaa, kertoilevat kuulumisiaan ja tekevät läksyt. Iltaisin on harrastuksia ja illalla viimeiseksi ollaan koko porukalla kotona, myös isä, jolla on nykyisin enemmän aikaa olla perheen kanssa, kun firman pyöritys on jäänyt pois.
Eevan mielestä lapset tarvitsevat aikuisen seuraa iltapäivisin koko alakoulun ajan. ”Katristakin on mukava, kun täällä on joku kotona, kun hän tulee koulusta, vaikka hän on jo 12-vuotias.”
Isä vuodeksi vuorotteluvapaalle
Särmääjä ja maanviljelijä Kari Lehto Paimiosta otti vuodeksi vuorotteluvapaata, kun esikoinen aloitti tänä syksynä koulun. Samalla Lehdon pienemmät pojat, 2- ja 4-vuotiaat, jäivät isän hoitoon.
”Aika moni on kysellyt, mitä sä vuoden aikana teet, ja kun olen kertonut, ovat ensin tokaisseet, että hullu! Mutta sanovat sitten kuitenkin, että ihan tosissaan nostavat hattua”, Lehto kertoo.
Lehdon Joonatan meni pieneen Nummenpään kyläkouluun, jossa on yhdysluokat 1–3 ja 4–6. Koulumatkaa on reilut kolme kilometriä, joka sujuu taksikyydissä, sillä matkalle osuu vaarallinen Sauvo-Kemiö-tie.
Lehdon mielestä hänellä on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus olla omien lastensa kanssa. Tätä aikaa on odotettu innolla. ”Lapset ovat kerran vain pieniä. Ei tämä silti mitään lomaa ole.”
Taloudellisesti Lehto arvioi homman menevän plus-miinus nollaan. 40 kilometrin päivittäinen työmatka-ajo jää pois, samoin päivähoito- ja iltapäivähoitomaksut ja tulopuolella on vuorotteluvapaakorvaus: 70 prosenttia ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta.
Kun isä palaa vuoden päästä töihin, nuoremmat pojat palaavat entiseen hoitopaikkaansa. ”Toisluokkalainen Joonatan pärjää silloin varmaan tunnin, pari koulun jälkeen yksinkin”, Kari Lehto miettii.
”Yhdessäolon ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Riittää, että vanhempi on kotona, siinä on lapselle turva.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
