Sukupolvenvaihdos vuonna 20XX?

Isäni ja äitini haaveilivat nuorina oikeista, rahapalkallisista ammateista. Kun muita ottajia tilalle ei ollut, isä nuorimmaisena palasi velvollisuuden tunnosta tilalle.

Minut koulutettiin sisarusteni tavoin, isä sanoi moneen otteeseen, että tähän et jää, vaikka nuorin olet. Tämän kokoinen tila ei elätä.

Miehenikin oli kouluttautunut, kun appeni sairastui ja mieheni tuli vanhimpana lapsena hoitamaan kaaosta eteenpäin. Siitä on nyt 30 vuotta, tilaa hoidamme nyt me. Kotitilaani myös.

Olen kasvattanut lapsiini maahenkeä kykyni mukaan, mutta aina sanonut kymmenvuotiaasta alkaen, että toinen ammatti on oltava myös. Joku muu kuin tämä. Ja tästä saa jatkaa, mutta se on teille mahdollisuus, ei velvollisuus.

No, nyt aletaan olla rajalinjoilla, mitä pitäisi tehdä. Olemme molemmat alle viisikymppisiä, mutta nuorten pitäisi tehdä päätökset opiskeluistaan.

Sydän naarmuilla olen esikoista ohjannut maailman ovelle. Astu ulos. Muista juuresi.

Nuorempi on ilmaissut haluavansa ehkä kokeilla, jos vain karja olisi pois. Hän ei yksin jaksaisi ja se on niin sitovaa. Nyt hän kyselee maatilan töistä: miten se ja tämä tehdään, nyt vai ensiviikolla, miksi noin ja näin... Sydän naarmuilla kuuntelen häntäkin. Toisaalta toivoo, toisaalta pelkää. Jaksaisiko hän tätä raskasta ammattia, jaksaako vastuuta, jos ei jatkakaan?

Meillä on armonaikaa kymmenen, viisitoista vuotta. Päätös voi odottaa. Maailma on silloin ihan erilainen, olen sanonut.

Onko silloin sadan hehtaarin tila elinkelpoinen, saako jatkaja leiman vai kiitoksen naapureilta ja yhteiskunnalta?

Kuka tilamme ottaisi? Aukealla, jolla ennen oli parikymmentä tilaa, on viljelijöitä enää kymmenkunta, päätoimisia pari, näistäkin rouvat ulkopuolella töissä. Joten, jos ei sukupolvenvaihdosta tule, kyllä vitsit on vähissä ja maaseutu kuolee harmaapäiden mukana.