Jonkun pitää uskaltaa tarttua leikkuriin

Vanhusten hoitoon on esitetty tavoitteeksi, että jokaista vanhusta kohti hoitajia olisi 0,7. Eli kymmentä vanhusta kohti hoitajia olisi seitsemän.

Ei ihme, että kuntien vanhuspalveluista vastaavien karvat nousivat pystyyn. Kuka tämän tavoitteen täyttämisen maksaa?

Samaan aikaan päiväkodissa yhtä lastenhoitajaa kohti on neljä lasta. Eli lasta kohti hoitajia on 0,25.

Tämän hoitosuhteen parantamiseen ei ole yhteiskunnallisia paineita.

En sano, että vanhusten hyvä hoito ei olisi yhtä arvokasta kuin lasten hyvä hoito. Yhtälö kertoo siitä, mihin rahaa yhteiskunnassa ollaan valmiit sijoittamaan.

Viime viikolla uutisoitiin, että Suomessa on nyt yli miljoona yli 65-vuotiasta suomalaista. Lisää tulee kovaa tahtia.

Heillä kaikilla on äänioikeus. Etenkin suuret ikäluokat tuntevat oikeutensa hyvin. He pitävät saavutetuista eduistaan tiukasti kiinni.

Kukaan poliittiselle uralleen jatkosta haaveileva ei uskalla ehdottaa, että leikataan nykyisiä eläkkeitä tai velvoitetaan ikääntyviä ostamaan palveluita entistä enemmän yksityisiltä.

Ikääntyvät ovat tärkeä ryhmä monille etupiireille. He ovat paitsi aktiivisia yhteiskunnan vaikuttajia niin myös ostovoimaltaan merkittävä joukkio. Heillä on varaa kuluttaa.

Joskus omassa oravanpyörässäni kitkuttaessani mietin, olisiko reilua velvoittaa jokainen eläkettä nauttiva osallistumaan yhteisen hyvän ylläpitoon.

Jos tästä miljoonasta yli 65-vuotiaasta saisi edes osan aktivoitua vapaaehtoisina esimerkiksi päiväkotivaareiksi tai koulumummoiksi, syntyisi jo valtava määrä vapaaehtoistyötunteja.

Kun miljoona eläkeläistä tekisi esimerkiksi 10 tuntia vuodessa vapaaehtoistyötä, se olisi jo 10 miljoonaa tuntia!

Muutama vuosi sitten Suomessa esiteltiin tulevaisuuden eläkkeitä koskeva leikkuri, joka iskee pikku hiljaa nuorempiin ikäluokkiin.

Me kolmekymppiset voimme vain haaveilla eläketasosta, jota nyt eläkkeelle jäävät pääsevät nauttimaan.

Nykyiset suurten ikäluokkien eläkkeet tulevat jäämään historiaan lajinsa parhaimpina.

Kun vielä eläkeikää tullaan väistämättä nostamaan kohti seitsemääkymmentä, meikäläisten kohdalla tervettä vanhuutta syödään kovaa tahtia. Pienemmästä eläkkeestä ei sitten tarvitsekaan nauttia niin pitkää aikaa.

Olen kuullut ikääntyvien suutahtelevan, kun mainitaan sana eläkepommi. Tästä pommista pitäisi voida puhua.

Eläkkeitä ja muita etuuksia ei voida loputtomasti parantaa. On hyvä kysyä, kuka kaiken maksaa. Sillä jokuhan eläkkeet, sosiaaliturvan ja yhteiskunnan palvelut maksaa.

Moni eläkeläinen ajattelee, että minähän olen jo maksanut oman eläkkeeni. Velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan olen hoitanut. Olen vapaa.

Käytännössä näin ei ole.

Osa rahasta on toki rahastoituna, mutta jälkeenpäin tulevat sukupolvet toimivat nyt maksettavien eläkkeiden todellisina maksajina.

Ja mitä vapauteen tulee – yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi pitäisi tosiaan miettiä mitä eläkettään nauttivat vielä voisivat tehdä.

Jokaisen nyt eläkkeelle jäävän kannattaa toivoa, että Suomeen syntyy lähivuosina paljon lapsia. Tulevia sukupolvia tarvitaan oravanpyörän pyörittäjiksi.

Jos lakiin kirjoitetaan vaatimus, että jokaista laitoksessa olevaa vanhusta kohden pitää palkata 0,7 hoitajaa, sidomme jo valmiiksi kuntien kädet.

On helppo esittää kauniita vaatimuksia palveluiden parantamiseksi.

Vähemmän suosiota saavat ne, jotka yrittävät estää kustannuksia karkaamasta käsistä tai jotka suoraan ehdottavat leikkauksia.

Jonkinlainen vastuu omasta itsestään pitää olla meistä jokaisella. Yhteiskunnan palvelut tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa ja nuorilta veronmaksajilta loppuu usko tulevaisuuteen, jos välillä ei voida palveluita myös leikata.