Sikamainen juttu

Alle vuorokauden ikäiset Sipilän sianporsaat ottavat ensi askeleitaan sikalassa. 

Sipilän yhdistelmäsikalassa on 30 emakkoa ja 180 lihasikapaikkaa. 

Reijo Sipilä tykkää työskennellä eläinten kanssa. 

Emakko porsii pari, kolme kertaa vuodessa. 

Pikkuporsaat oppivat heti synnyttyään nisäjärjestyksen. 

Sipilän sikalassa Hämeenlinnan Hattulan Lepaalla on hiljaista. Oljet kahisevat, kun siat liikehtivät, vesinippa sihahtaa. Silloin tällöin kuuluu kiljaisu, kun possu astuu toisen päälle. Emakot röhisevät, pikkuporsaat vikisevät ja lutkuttavat. On lämmintä ja kosteaa, vähän pölyistäkin.

Sipilässä on yhdistelmäsikala eli täällä kasvatetaan sika teuraaksi alusta loppuun asti. 30 emakkoa ja 180 lihasikapaikkaa tuottavat isännälle elannon, mutta lisäksi tarvitaan emännän palkkatyö marketin kassalla, että perhe tulee toimeen.

”Pienihän tämä sikala on ja vanhanaikainen, mutta tällä on pärjättävä”, Reijo Sipilä tuumaa. Investointeihin ja laajentamiseen ei nykyisillä lihan hinnoilla ole varaa.

Kun Reijo astui isännän saappaisiin parikymmentä vuotta sitten, Hattulassa oli kymmenkunta sikalaa. Nyt on jäljellä kaksi ja toisessa kasvatetaan pelkästään lihasikoja ja ensikoita.

Sipilässä sikamäärä on pysynyt ennallaan ja emakot jopa vähentyneet, mutta tuotantomäärä ei ole pudonnut, koska jalostuksella porsastuotos on saatu nousemaan. Eli emakkoa kohden pahnueet ovat kasvaneet.

Sikalaan syntyi viime yönä tusina uutta porsasta. Ne haparoivat emän nisiä ja hoipertelevat emakkokarsinassa hakien omaa paikkaansa nisärivistössä. Keskimäärin pikkuporsas painaa kilon, mutta joku on jäänyt selvästi muita pienemmäksi ja kulkee vaappuen, kunnes kellahtaa karsinan nurkkaan nukkumaan.

Emakot porsivat itsekseen ja yleensä yöllä. Enää Reijo ei käy porsimista valvomassa niin kuin alkuaikoina. ”Ne porsii samalla lailla, vahti tai ei.”

Eikä yövalvominen oikein maistu. Nuorempana Reijo pystyi nukkumaan, jos porsimisessa jäi tuntikin väliä, muttei enää. Porsiminen kestää 3–5 tuntia, vanhoilla emakoilla kauemminkin.

Kuukaudessa porsii kuusi emakkoa. Se tarkoittaa sitä, että kun possut ovat kasvaneet teuraskokoon, teurastamon auto käy hakemassa lastin neljä kertaa kuukaudessa.

Liikennettä sikalassa riittää muutenkin, sillä eläinlääkäri vierailee joka toinen kuukausi, siemenfirma tuo siemenainesta eli possunsiementä 2–3 kertaa kuukaudessa ja rehulasti tulee kerran kuukaudessa.

Sipilän siat elävät pääosin tilan omalla viljalla. Lisäksi Reijo ostaa täysrehua pikkuporsaille ja imettäville emakoille. Noin 40 peltohehtaarin sadosta riittää hyvänä vuonna viljaa jopa myyntiin.

Sipilän pahnakasvatussikala on nykypäivänä poikkeus, sillä täällä lähes kaikki tehdään käsin. Reijo jakaa rehun kauhalla rehuvaunusta ja kolaa lannan käsipelillä karsinoista. Uudemmissa sikaloissa on ruokinta-automaatit, koneellinen lannanpoisto ja eläinpaikkoja huomattavasti enemmän.

Vanhanaikaisessa systeemissä on etunsa. Reijon mielestä eläimet ovat pahnasikalassa kivemman näköisiä kuin lietelantasikaloissa kasvavat. Lisäksi eläinten keskellä liikkuva hoitaja kuulee ja näkee heti, jos jollain sialla asiat eivät ole kunnossa. Sikalassa ei pauhaa radio eikä käytetä kuulosuojaimia.

”Käsityötähän tämä on, mutta valitettavasti lihasta ei makseta yhtään enempää kuin tehokkaammin tuotetusta”, Reijo virnistää.

Reijo Sipilä työskenteli ennen sukupolvenvaihdosta kirvesmiehenä. Siitä on ollut hyötyä, sillä sikalanomistajalta vaaditaan monitoimiosaamista.

”Koko ajan pitäisi saada menoja alas ja porsasmäärää ylös, että pärjäisi. Se on suurin haaste.”

”Liha on nyt samoissa hinnoissa kuin 2000-luvun alussa, mutta kaikki kustannukset ovat nousseet. Polttoöljy oli silloin 20 senttiä litralta, kun se nyt on 90 senttiä. Sähköä menee sikalassa entistä enemmän, ja sen hinta on kolminkertaistunut 90-luvusta. Euroja kuluu sähköön nyt saman verran kuin silloin markkoja”, Reijo vertaa.

Koneita ja kalustoa on pakko itse korjata viimeiseen saakka, kun ei ole varaa korjauttaa tai ostaa uutta. Se vie paljon aikaa.

”Kaikkea pitää osata. Ja yleensä joku paikka menee juuri jouluaattona rikki. Jos kannattavuus olisi parempi, voisi pitää varaosia, mutta nyt on vain jaksettava korjata.”

Reijon haaveena on, että olisi varaa palkata apua, ettei kaikkea tarvitsisi itse vääntää. ”Jos ei muuta velkaa olisikaan, niin kyllä tässä työvelka kasvaa.”

Sipilässä sioilla on saparot kippuralla niin kuin on muissakin sikaloissa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Vaan ei Tanskassa ja muualla Euroopassa, missä sioilta leikataan saparot pois hännänpurennan ehkäisemiseksi.

Täälläkin possut mutustelevat toistensa häntiä, mutta tosi harvoin niin, että häntä menisi rikki tai peräti poikki. Jos niin käy, siitä voi aiheutua tulehdus ja paise.

Sioilla on myös enemmän tilaa touhuta kuin virkaveljillään Keski-Euroopassa, missä karsinat rakennetaan EU:n minimimitoilla.

Sekä saparot että lisätila nostavat suomalaisen sianlihan tuotantokustannuksia, mutta myös sian hyvinvointia.

Eniten Reijon mielestä työhön on vaikuttanut koko ajan lisääntyvä byrokratia.

”Laissa määrätään kaikki: millaiset lelut sioilla pitää olla, paljonko on oltava tilaa, mitä pitää kirjata. Ensi vuoden alusta lähtien täytyy laittaa ylös myös kaikki varoajattomat lääkkeet ja valmisteet.

Kerran kuukaudessa on laskettava sikojen määrä ja ilmoitettava eläinrekisteriin. Teurastamo vaatii, että ollaan mukana Sikavassa, muuten eläinlääkäri ei luovuta lääkkeitä”, Reijo luettelee.

Stressiä aiheutuu jo pelkästään siitä, että miettii, onkohan varmasti huomannut ja muistanut kaiken, saati sitten siitä, että paperityötä tulee koko ajan lisää.

Maatalouslomaa sikalanpitäjä saa 26 päivää vuodessa. Sen Reijo pitää yleensä aikaisin keväällä ennen peltotöitä tai syksyllä peltotöiden jälkeen.

Sikatalouden tulevaisuutta Reijo ei arvaa ennustaa. ”Se riippuu niin monesta asiasta. Afrikkalaisesta sikarutosta, Putinista. Hinta voi nousta tai laskea eikä siihen juuri pysty itse vaikuttamaan.”

EU:nkin suhteen tuottaja on epäröivä. B-tukialueen tuki on pienentynyt olemattomiin. ”Jostain täytyisi sekin raha keksiä, kun menot eivät kuitenkaan pienene.”