Koira kiitää, suksi liitää

Belgianpaimenkoira Titanin palkkio hiihtotreenistä on sen rakkain lelu: vanha jalkapallo. Kahdeksankuukautinen Titan vasta aloittelee vetouraansa hyvin lyhyillä matkoilla. 

Ahkerat koirahiihtotreenaajat: vasemmalta Katri Loukusa ja Titan, Hanna Törmänen ja Nuka, Anniina Soramäki-Miettunen ja Paksu sekä Mari Ponto ja Aamos. 

Australianpaimenkoira Nuka pääsee ladulle pari kertaa viikossa omistajansa Hanna Törmäsen kanssa. 

Katri Loukusa haaveilee pääsevänsä Titanin kanssa kisaladuille, kunhan koira kasvaa. 

Puolitoistavuotiaalla Nukalla riittää intoa ladulla. Koirahiihto on hyvää vastapainoa istumatyölle, kertoo Hanna Törmänen. 

Talvisessa metsässä raikaa rytmikäs haukku ja ulina. Ei, nyt ei olla ajamassa jäniksiä, vaan koirat hinkuvat hiihtoladulle. Kohta haukku vaihtuu laukkaan ja suksien suhinaan ja samassa hiihtäjä-koira-kaksikko suhahtaa ohi.

Ollaan Oulun Kuivasjärven Auralla, koirien omalla hiihtoladulla, missä Katri Loukusa on tullut kuluttaneeksi paljon talvisesta vapaa-ajastaan. 23-vuotias aktiivinen koiraharrastaja on kilpaillut koirahiihdossa jo kymmenen vuotta.

Syksystä saakka hän on järjestänyt Oulun Palveluskoirayhdistyksen kautta koirahiihtotreenejä, joissa on kohotettu niin koirien kuin omistajienkin kuntoa kolme kertaa viikossa.

”Kaikki lähtee siitä, että haluamme mennä koirien kanssa ladulla”, Loukusa kertoo.

Hiihto ja koirat ovat olleet osa Loukusan elämää aina. Hiihtomonot hankittiin hänelle heti, kun kaupan pienimmät monot sopivat jalkaan. Suvussa on paljon innokkaita hiihtäjiä, ja erityisesti isä on kannustanut perhettään ladulle.

Loukusa on pienestä pitäen hoitanut ja lenkittänyt perheen hirvikoiria, mutta kilpakoiriksi niistä ei hänelle ollut. ”Ne eivät vaan suostuneet vetämään minua niin lujaa kuin olisin halunnut.”

Ensimmäisiin kilpailuihin Loukusa osallistui 13-vuotiaana ystävänsä australianpaimenkoiralla. Siitä asti hän on harjoitellut ja kilpaillut lainakoirilla.

15-vuotiaana hän sai ensimmäisen oman koiran, australianpaimenkoira Krissen, joka on pienen kokonsa takia ollut lähinnä apuna harjoituksissa. Nyt hänellä on kahdeksankuukautinen belgianpaimenkoira Titan kasvamassa kilpakoiraksi.

Päivisin Loukusan arkea rytmittävät työnteko ja opiskelu Oulun yliopistossa.

Loukusan vetämässä ryhmässä on parhaimmillaan ollut mukana kolmisenkymmentä treenaajaa, sekä miehiä että naisia ja koiria aina terriereitä myöten.

Yksi harrastajista on Anniina Soramäki-Miettunen koiriensa Assan ja Paksun kanssa.

”Tämä on kiihkeä laji. Hurma on vähän erityyppinen, kuin mitä monessa muussa koiraharrastuksessa”, kuvailee Soramäki-Miettunen.

Hän on aikaisemmin ollut mukana järjestämässä koirahiihtotapahtumia.

”Kun huomasin, että koira on oikeasti aika osaava, päätin, että ei kai se auta, pakko alkaa itsekin treenaamaan hiihtoa”, Soramäki-Miettunen sanoo ja nauraa.

Hiihtämistä hän ei ole harjoitellut sitten peruskoulun. ”Olen minä koiran perässä roikkunut viimeiset seitsemän vuotta, mutta se on ollut vain perässä roikkumista, ei hiihtoa.”

Omistajien kuntoa on kauden mittaan nostatettu muun muassa sauvamäkijuoksulla, Cooperin testillä ja hiihtokisoilla ilman koiria.

Sulanmaan aikaan hiihtovauhtiin päästiin koirien kanssa ”kickbikeillä”, eräänlaisilla pyörän ja potkulaudan yhdistelmillä. Kickbike on turvallisempi kuin polkupyörä, koska siinä ollaan lähempänä maata ja sen päältä on helppo hypätä pois, jos jotain tapahtuu.

”Me teimme kimppatilauksen, ja nyt meillä on noin 20 kickbikeä”, Loukusa kertoo.

Vaihteleva sää ei ole hidastanut innokkaita treenaajia, vaikka rapaa on välillä päälle roiskunut. ”Ihan sama, vaikka tulee lehmiä taivaalta”, kertoo Loukusa ryhmän treenimotivaatiosta.

Oulun koirahiihtoladulle kurvaa omistajia koirineen tasaiseen tahtiin. Rotujoukko on kirjava: on lintukoiria, pystykorvia ja sekarotuisia.

Monet koirahiihtäjät eivät hiihdä täysillä, vaan tavoitteena voi olla virkistävä hiihtoretki yhdessä koiran kanssa luonnosta nautiskellen. Kilpakentille halajavalle tämä ei ole kuitenkaan mahdollista.

”Koirahiihto tarkoittaa minulle sitä, että koira vetää”, Loukusa sanoo. ”Ravi on meille vähän niin kuin syntiä. Me haluamme, että koira laukkaa aina täysillä. ”Sillä tavalla koira antaa kilpailuissakin kaikkensa.”

Parin tunnin treenirupeamisissa riittää organisoimista. Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään: toiset palkitsevat koiria juoksusuorituksesta, samalla kun toiset hiihtävät. Sitten vaihdetaan vuoroja.

Eri koirat innostuvat eri palkkioista. Joillekin tärkeää on herkkuruoka, kun taas toisille vipinää koipiin saa lempilelu. Treenaaja Lilli Ponto kertoo, että heidän koiralleen on parhaiten toiminut lypsykoneen nännikumi.

Koirahiihtäjät eivät lepää laakereillaan lumetonta aikaa vuodesta, vaan koiran kunto kehitetään suureksi osaksi sulan maan aikaan. Se on Loukusan mukaan koirahiihdon A ja O, jotta talvella juoksu onnistuisi.

Keväällä ja kesällä Loukusa lenkittää koiraa ja syksyä kohden lisää vauhtia ja alkaa tehdä koiralla pieniä vetoharjoituksia, kunnes lumet tulevat ja päästään tositoimiin.

Talvella ei montaa vapaata viikonloppua ole. ”Tammikuusta maaliskuun puoliväliin me olemme treeneissä tai kisoissa koko ajan.”

Tämän talven kelit eivät ole olleet koirahiihdolle kovin suotuisia eteläisessä Suomessa, missä kisoja on jouduttu perumaan.

”Nyt on jo kolmas huono talvi”, Loukusa harmittelee.

Lainakoirilla kilpaillut Loukusa on työskennellyt hyvin erilaisten koirien kanssa, ja se on poikinut hänelle viisi SM-mitalia ja yhden EM-pronssin.

Kilpailutilanteet eivät ole aina menneet nappiin. Loukusalle on jäänyt mieleen yhdet Ruotsin-kilpailut, jossa hän kilpaili saksanseisojauroksella. Kun he saavuttivat toisen koirakon, jossa vetäjänä oli narttu, uros oli kiinnostunut enemmän nartun peräpäästä kuin kirimisestä maaliin.

”Me ei päästy siitä mihinkään! Että terveisiä Suomesta vaan,” kertoo Loukusa naurussa suin.

Kun joka raajassa on jotain kiinni ja yhtälöön lisätään vielä innokas koira, vetoliina ja vauhdikas vapaa hiihtotyyli, niin hiihtäjän pitää olla tarkkana. Loukusalle ei ole loukkaantumisia sattunut.

”Aina yleensä on lumi vastassa”, hän kertoo kaatumisista.

Alamäet ovat toisinaan kriittisiä kohtia, joissa voi tapahtua huonolla onnella havereita. Joskus myös ohitustilanteet voivat olla kiihkeitä, minkä takia ohjaajan täytyy olla tarkkana, etteivät koirat pääse kontaktiin.

Varusteiden sopivuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Vetovaljaiden on istuttava koiralle hyvin. Vetovaljaina käytetään usein niin kutsuttuja husky-valjaita. Vetoköyden on oltava joustava ja noin 2–3 metrin pituinen, ja se pitää olla helposti irrotettavissa vetovyöstä koukun tai paniikkilukon avulla.

Loukusa suosii housumallin vetovyötä, sillä silloin painopiste on alempana eikä selkään ei tule teräviä nykäisyjä kuten perinteisessä vetovyössä.

Loukusan mielestä parasta lajissa on, kun näkee koirien nauttivan ja tekevän kyseenalaistamatta töitä hänelle ladulla.

”Koirien ilmeistä näkee, kun ne ovat aivan onnellisia vedon jälkeen, ja parhaimmillaan ne huutavat takaisin, että mennään jo uudelleen”.

Loukusan ensisijainen tavoite on, että hän pääsisi oman koiran kanssa kilpaladuille, kunhan koira kasvaa. Tulevaisuuden haaveena on Titanin kanssa suomenmestaruuden voittaminen.

”Tuntuu varmaan ihan hyvältä, kun oma koira toimii ja sitten se on vielä sohvalla illalla vieressä ihan mielissään”, Loukusa pohtii.