Juicen jäljillä Juankoskella
”Juice sanoi, että hänen elämänsä on biiseissä, ja se pitää täysin paikkansa. Hän oli taitava ja rohkea mies”, Juicesta elämäkerran tehnyt Antti Heikkinen sanoo.Antti Heikkisen kirjoittama elämäkerta taiteilija Juice Leskisestä ilmestyy lokakuun alussa. Kantri tapasi Heikkisen Juicen kotiseudulla Juankoskella.
TEKSTI: Jouni Hirn KUVAT: Pentti Vänskä
Tie Juankoskelle luikertelee mutkaisena. Mäkisten maisemien keskellä päässä soi väistämättä Juice Leskisen Juankoski Here I Come -kappale.
Taiteilija ja lauluntekijä Juhani Juice Leskinen (1950–2006) vietti kaksikymmentä ensimmäistä vuottaan Juankoskella Pohjois-Savossa.
Naapuripitäjässä Nilsiässä varttunut kirjailija-toimittaja Antti Heikkinen, 29, tarttui suomirockin suuruuden elämäntarinaan ja kirjoitti sen kirjaksi.
Juice Leskinen – Risainen elämä ilmestyy lokakuun alussa. Se on tarina suomalaisen rockin ja lyriikan mestarista, jonka matka vei Pohjois-Savosta koko kansakunnan kaapin päälle.
Leskisestä ei ole aiemmin tehty yhtä perusteellista elämäkertateosta.
”Tärkeimmän neuvon antoi Kari Hotakainen. Hän sanoi, että muista olla kriittinen. Ei Juice patsas halunnut olla, vaikka halusi toki, että niitä tehtäisiin hänestä”, Heikkinen kertoo.
”Yritin tehdä kirjasta muuta kuin pronssiin valetun, että siinä olisi ihmistä. Se maistuu elämälle, vermutille ja suolaisille kyynelille.”
Läheiset kertovat
Elämäkerran teko Juicen kaltaisesta persoonasta ja legendasta oli vaativa työ. Ei aiheen suuruuden, vaan silkan työmäärän takia.
Yöunet jäivät usein vähiin, sillä Heikkinen työsti kirjaa toimittajan töiden ohessa. ”Jos oisin aloittaessa tiennyt millainen savotta se oli, niin näinköhän oisin uskaltanut ruveta”, kynänikkari tuumailee.
Kaikkiaan Heikkinen jututti yli sataa Leskisen sukulaista, ystävää ja työtoveria vuosikymmenten varrelta. Aika kirjan tekemiselle oli otollinen, sillä monet Juicen läheiset ja hänet tunteneet sylikummista opettajaan olivat vielä elossa.
Tärkeintä oli lähimmäisten mukanaolo kirjassa. Ilman heitä teos olisi jäänyt tekemättä.
”Moni kirjassa oleva henkilö, kuten Juicen tytär Eeva-Maaria, ei ole aiemmin puhunut julkisesti. Nyt hän kertoo, millainen isä hänellä oli.”
Viimeinen kohtaaminen
Heikkinen tapasi Juicen muutaman kerran. Viimeisen kerran lokakuussa 2006, jolloin hän matkusti Tampereelle haastattelemaan Juicea paikallislehti Pitäjäläiseen.
Leskisen kotona Turbiinikadulla tehty haastattelu sujui leppoisasti, mutta vierailusta jäi surullinen jälkimaku.
Munuaisten vajaatoiminnasta kärsinyt taiteilija kertoi keskeyttäneensä dialyysihoidon. Haastattelun päätteeksi Leskinen pyysi toimittajaa kipaisemaan lähikaupasta kaljaa.
Juttu julkaistiin 23.11.2006. Leskinen menehtyi seuraavana päivänä Tampereen Keskussairaalassa.
Taiteilijan kuolinpäivä on jäänyt Heikkisen mieleen murheellisena ja harmaana.
”Aamu oli kuulas ja luminen, mutta illalla sade sulatti lumen. Maisema näytti paljaalta ja kuolleelta. Päässä soi Syksyn sävel -kappale.”
Juicen Juankoski
Elokuisena päivänä Juicen torilla riittää vilskettä. Vesa Niemilän toritiskiltä löytyy vielä kotimaisia mansikoita. Juicen patsaan äärelle on kokoontunut kylän äijien parlamentti, mutta turisteja ei näy.
”Loma-aikaan matkalaiset käyvät torilla katsomassa ja kuvaamassa patsasta. Tiedä sitten, moniko tulee ihan varta vasten. Ei tämä mikään pyhiinvaelluspaikka sentään ole”, Niemilä aprikoi.
Torin laidalla sijaitsevan R-kioskin yrittäjän Tarja Niemeläisen mielestä Juicea voitaisiin hyödyntää paremminkin paikkakunnalla.
Hän arvelee, että paikalliset eivät näe potentiaalia, koska Juice on heille tuttu ja itsestään selvä asia.
”Juankoskella ei myyty aiemmin Juice-aiheisia postikortteja ja turistit kyselivät niitä. Teetätin täksi kesäksi sellaisen, jossa on Juice-patsaan kuva”, Niemeläinen sanoo.
Maailmalla liikkuessaan Niemeläinen
on huomannut, että viiden tuhannen asukkaan pikkukaupunki tunnetaan erityisesti Juicesta.
”Kun käyn esimerkiksi kauppiaspalavereissa, esittelen aina itseni ’Tarja Niemeläinen Juankoski Here I Come’. Sen jälkeen kaikki muistavat, mistä olen kotoisin”, Niemeläinen naurahtaa.
Lapsuuden leikkipaikoilla
Juankosken vanha rautatieasema on rapistunut. Maali lohkeilee ja ikkunoihin on naulattu vanerit. Aseman ohi kiittää enää tavarajunia. Henkilöliikenne loppui vuonna 1989.
Aseman tienoo oli tärkeä leikkipaikka Juicelle ja hänen lapsuudenystävilleen. Pojat auttoivat rautatieläisiä polttopuuhommissa. Palkaksi he saivat istua vähän aikaa junan kyydissä.
Läheisen ylikäytävän kohdalla rata nousee ylämäkeen.
"Poikasilla oli tapana kokeilla, kuka pysyy kiskon päällä pisimpään. Parhaimmat pystyivät kävelemään toista kilometriä”, Heikkinen kertoo.
”Hänellä oli tavalliset lapsen leikit, joskaan hän ei kiinnostunut pyssyissä ja räksänpesistä."
Kuolema varjosti Leskisen lapsuutta. Hän menetti isänsä, isoäitinsä ja Tuulikki-isosiskon.
”Kuoleman määrä teki elämästä keskivertoa rankemman ja jätti jälkensä häneen. Sen käsitteleminen kirjassa auttaa ymmärtämään, miksi hänestä tuli sellainen Juice kuin hän oli.”
Suurimman osan elämästään kansantaitelija asui Tampereella. Hän suhtautui ironisesti Juankoskeen. Kotiseutu ja sen asukkaat saivat osansa Leskisen naljailusta.
”Toisaalta hän varmasti nautti saamastaan arvostuksesta ja patsaasta. Se oli Juicen tapa suhtautua asioihin.”
Supliikki sananikkari oli tunnettu nokkelasta huumorista, jota pidetään hänen kansasuosionsa suurena syynä. Törmäyskursseilta ei aina vältytty.
Käydessään Juankoskella Juicella oli tapana kävellä ilman kenkiä. Kerran eräs kyläläinen kysyi, miksi hän kävelee paljain jaloin. Leskinen vastasi, että niinhän Jeesuskin teki.
”Monet vanhemmat ihmiset paheksuvat edelleen Jeesus-puheita. Asiat voi näköjään nähdä noinkin väärällä tavalla.”
Elämänmakuisia lauluja
Heikkisestä oli koskettavaa huomata, kuinka avoimesti Juice kirjoitti itsestään lauluissa, runoissa ja pakinoissa.
”Veikko Huovinen sanoi Juicesta, että se osaa katsella maailmaa niin kuin alaston mies. Vaikka häntä pidettiin itsekeskeisenä ja narsistisena, hän osasi näyttää oman heikkoutensa.”
Hyvänä esimerkkinä itseruoskinnasta Heikkinen pitää vuonna 1986 levytettyä Kaksoiselämää-kappaletta.
Vaikutuksen teki myös Leskisen valtaisa työn määrä 70-luvun alusta 90-luvun puoliväliin saakka.
Heikkinen arvelee, että kova työmäärä sai taiteilijan tarttumaan pulloon. Kirjoittaminen ei onnistunut humalassa, joten juominen oli pakokeino työstä.
Juice oli vastakohtien mies. ”Vaikka Juice oli äärimmäisen lahjakas ihminen, hänellä ei ollut paras mahdollinen itsetunto. Hänellä oli hätä, ettei saa tarpeeksi arvostusta. Hän otti kaikenlaisen kritiikin kärkkäästi vastaan.”
”Leskinen osasi olla yhtä aikaa käsittämättömän rakastettava ja halutessaan hankala ja ilkeä. Vaikka hän oli suoranuottinen kaveri, hän osasi myös pyytää anteeksi.”
”Minua kohtaan Juice oli joviaali ja ystävällinen. Jos hän olisi ollut täysi munapää, niin tuskin olisin tehnyt hänestä kirjaa”, Heikkinen toteaa.
Hän on saanut kirjan esilukijoilta liikuttavaa palautetta. On selvää, että yleisön vastaanotto jännittää.
”Minulle riittää, että ne ihmiset, jotka tunsivat Juicen kaikista parhaiten, antavat siunauksensa. Suurin kiitos olisi se, että kirjan myötä ihmiset kuuntelisivat muitakin kappaleita kuin Marilyn ja Viidestoista yö ja tutustuisivat niiden teksteihin.”
Entä mitä Juice itse tuumisi?
”Joku kirjaan haastateltu henkilö sanoi, että nyt se istuu tuolla pilven reunalla ja hymyilee leveästi”, Heikkinen sanoo ja katsahtaa taivaalle.
Juice Leskinen – Risainen elämä -kirja ilmestyy 2. lokakuuta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
