Juniorijoukkueen oppeja

Pienten junioriurheilijoiden joukkuepeli on vanhemmallekin hyvä oppitunti.

Aloittelevan joukkueen jalkapallo- tai jääkiekkopeli on hellyttävää seurattavaa: koko porukka seuraa palloa yhtenä massana, kuin kuhiseva mehiläisparvi.

Suurin osa kentästä ammottaa tyhjänä, kun kaikki pienet jalat yrittävät osua samaan palloon. Nilkathan siinä taitavat enimmät osumat saada.

Into on suurempaa kuin peliäly, ja niinhän se pienenä pitääkin olla. Tarvitaan valmentajaa ja lukuisia harjoitus­kertoja opettamaan, että jokaisella on pelipaikkansa ja että koko kentän tehokas käyttö on koko joukkueen etu.

Vaan ei se aikuisenakaan taida näkemys sen kypsempi olla, ainakaan urheilukenttien ulkopuolisilla areenoilla.

Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat aina suurena massana saman asian kimpussa. Esimerkiksi uutistoiminnassa keskittymiskyky tuntuu riittävän kerrallaan yhteen aiheeseen ja sitä sitten väännetään ja käännetään joka tuutissa.

Välillä tuntuu, että tutkimus- ja kehitysrahoituksessakin rahaa saa helpoiten juuri sillä hetkellä seksikkäänä pidettyyn aiheeseen, kun koko muu laaja kehittämistarvekenttä ammottaa tyhjänä.

Rahoitusta hakevat potkivat toisiaan nilkkoihin, kun jokainen haluaa olla se maalintekijä.

Ideoista ei uskalla kertoa toisille, koska nehän saattaisivat tehdä maalin ilman minua!

Rahoittajat syyllistyvät joukkueen valmentamisen sijaan parvi-ilmiöön yllyttämiseen, sillä hankehakemuksessa pitäisi näkyä se muotitermi. Se asia, jolla maailma sen hetken käsityksen mukaan pelastetaan.

Kaikkien tahojen on muistettava kirjata se hankehakemukseensa, jotta hakemus tulisi huomioitua. Ihan sama, onko termi ymmärretty ja onko sille oikea käytännön sovellus keksitty, mutta muodin mukana on mentävä.

Sen sijaan, että päädyttäisiin entistä parempiin tuloksiin ja useampaan näkökulmaan, voidaankin päätyä siihen, että tyydytään turvallisiin ratkaisuihin.

Kehittäminen on kuitenkin mitä suurimmassa määrin joukkuepeliä, jossa tarvitaan useita aivoja ja monipuolista näkemystä.

Tarvitaan riskinottoa, reuna-alueella toimimista ja pallon tuloon valmistautumista. Paras pelaaja pystyy lukemaan peliä ruuhkan ulkopuolella ja ennakoimaan, mistä maalin saisi tehtyä.

Kun rahasta on pulaa, on toki järkevää kohdistaa sitä, eikä roiskia ympäriinsä. Vaarana kuitenkin on, että riskinotto ja uuden etsiminen unohtuu. Innovaatiot ja uudet oivallukset syntyvät harvoin massojen jo haravoimalta kentältä.

Kaukokatseinen rahoittaja antaisi tilaa uusille kokeiluille ja ennakkoluulottomuudelle. Kun jokainen kuitenkin vahtii sitä, että tuloksia varmasti syntyy, kukaan ei uskalla ottaa riskiä. Niinpä kokeilut ja riskin­otto ovat jäämässä yrittäjien itsensä harteille. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan pitäisi kuitenkin olla ennakoivaa ja testata ilmiöitä, jotka ovat vielä liian riskialttiita yksittäisen yrittäjän kokeiltavaksi.

Maalinteko on pikkujuniorille tärkeintä. Tilastomerkintä on tavoitteena ja jokainen haaveilee maalista. Siinä vaan käy niin, että syöttelypeli unohtuu. Joukkuelajissa kun huippuyksilö ei ole yksin mitään, vaan hyvä joukkue ratkaisee. Näin on myös kehittämisessä – ja edunvalvonnassakin.

Yhteistyöllä päästäisiin parhaisiin tuloksiin. Joukkuee­seenhan pitäisi koota paras mahdollinen, toisiaan tukeva kokoonpano, ei pelkkiä hyökkääjiä, tai maalivahteja.

Wayne Gretzky sanoi, ettei kannata olla siellä, missä kiekko on, vaan siellä, minne se on tulossa. Onko se siellä, missä kaikki jo pörräävät?

Kati Partanen

maailman tuottajajärjestön 
naisten komitean puheenjohtaja kati.partanen@mtk.fi