Osana luontoa vai sitä vastaan? – sorakasan uudet valtiaat pistivät minut pohtimaan luontosuhdettani

Törmäpääskyt muuttivat kerrostalolähiöön Oulussa Toppilan kaupunginosassa. Kuva: Lauri Hauru

Asun kaupungissa. Ikkunastani näkyy lähinnä betonia ja lasia. Vihreätä pilkottaa vain vastapäisen parvekkeen istutuksissa. Vuosi vuodelta kosketukseni luontoon tuntuu ohenevan ohenemistaan.

Vihjeet luonnon läsnäolosta – siitä, että olemme osa luontoa – ovat urbaanissa ympäristössä paljon hienovaraisempia kuin keskellä metsää, tunturissa tai jokitörmällä.

Maaseudulla suhde luontoon voi typistyä hyötyajattelun alle. Eläimet ja metsä saattavat silmissämme näyttäytyä vain ruuan ja taloudellisen hyödyn tuottajina.

Olemme ihmisyyden puuhissamme sen verran turhamaista ja mukavuudenhaluista porukkaa, ettemme enää pärjää edes takapihan puutarhassamme ilman kaiken tappavia rounduppeja ja itikankarkottimia.

Pyrimme kontrolloimaan kaikkea ympärillämme.

Ylivertaisuusharhamme hälvenee usein vain luonnonkatastrofien ja -mullistusten iskiessä. Tarvitaan maanjäristyksiä, raivoavia metsäpaloja tai lentoliikenteen pysäyttäviä tuhkapilviä muistuttamaan paikastamme.

Eteläisessä Euroopassa on alkukesästä eletty poikkeuksellisten helteiden paahteessa. Seuraamme uutisista sikäläisten ihmisten kamppailua. Muistamme pienuutemme osana luontoa.

Luontoa ei pääse pakoon missään, mutta se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita dystooppisia tunnelmia katastrofin keskellä.

Jopa kaupungin keskellä luonnon läsnäolon voi nähdä, kuulla ja haistaa. On kuitenkin helppo kulkea ärsykkeiden ohi kiireen keskellä, niistä välittämättä.

Aktiivisella harjoittelulla voi virittää herkkyyttään ympäröivälle luonnolle arkisissa olosuhteissa. On muistettava pitää aistit ja ajatukset valppaina.

Heräsin pohtimaan omaa luontosuhdettani lintujen ansiosta. Asuintaloni lähistöllä on työmaa, jonka reunalla makaavan sorakasan törmäpääsky-yhdyskunta päätti muuttaa omaksi kerrostalokseen.

Koko työmaata nämä uhanalaiset linnut eivät sulkeneet, mutta sorakasa rauhoitettiin ja aidattiin pesinnän ajaksi. Olen kulkiessani seuraillut pääskyjen taidokasta lentelyä pesintäpuuhissaan.

Samalla olen pohdiskellut pääskysten paikkaa maailmassa ja ennen kaikkea omaani ihmisenä. Yleensä me olemme niitä, jotka valtaavat elintilaa surutta.

Huvituin ajatellessani, kuinka pääskyt keskisormi pystyssä laskeutuivat sorakasallemme ja ilmoittivat: ”Me muutamme tähän!”

Harjoitteluni on siis kantanut hedelmää! Pari vuotta sitten tuskin olisin olkaani kohauttanut mokoman reikäisen hiekkakasan vuoksi.

Mutta miksi tällaista jumppaa kannattaa tehdä?

Mielenrauhan vuoksi, enkä tarkoita paljon puhuttua ilmastoahdistusta.

Puhun arkisen kiireen ja stressin aiheuttaman rauhattomuuden lievityksestä.

Liian paljon turrutamme mieltämme ja aistejamme keinotekoisella melulla ja kohinalla. Laitamme kuulokkeet korville. Juomme alkoholia. Tuijotamme televisiota.

Pääskyt toivat minulle iloa, veivät minut hetkeksi pois arjesta.

Yksittäisten, piristävien elämysten lisäksi luonnon havainnointi antaa eväitä elämänlaadun kohentamiseen pitkällä aikavälillä. On tervehdyttävää pysähtyä miettimään paikkaansa luonnon osasena pienten ihmeiden kautta.

Olemme luonnon armoilla mutta emme pelkästään olemassaoloamme uhkaavassa mielessä.

Mutta jos yhdistämme itsemme luontoon ainoastaan suurten ja vakavien ilmiöiden kautta, luonnosta tulee vihollinen, luotaan työntävä kauhistus.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.