Metsäteollisuuden viisari naulattiin länttä kohti

Mielipide

19.12.200715:00

Kolumni

Pekka Alarotu

Jokainen muistaa Kemijärven ja ehkä vielä Voikkaankin. Harvemmalla välähtää, kun puhutaan Lönnqvististä tai Hovinsaaresta, vaikka niiden katoamisesta ei ole kymmentä vuotta. Tienhaaraa ei tunne edes google, vaikka se oli joskus Äänekoskea suurempi kartongintuottaja.

Sisäinen rakennemuutos on vain osa Suomen puunjalostuksen historiaa. Merkitykseltään vieläpä niin vähäinen, ettei neljänteen osaansa ehtinyt Metsäteollisuuden maa -kirjasarja moisiin pikkujuonteisiin puutu.

Sen sijaan suurten kaarien taustat nyt 1973 EEC-sopimukseen ulottuva sarja valottaa hyvin ansiokkaasti. Erityisen selkeästi tuodaan esiin Suomen tärkeimmän teollisuudenalan kytkennät kunkin aikakau-

den kansainväliseen politiikkaan. Samalla kerrataan tuotannon kehityskulku aina ylitse pursuavan bulkkivaiheen kautta markkinoiden määräämälle seuraavalle asteelle sahatavarasta korkeampiin paperilaatuihin.

Rivisuomalaiselle ulkopolitiikka merkitsi pitkään sotien jälkeen suhdetta Neuvostoliittoon, jonka Kekkonen hoiti. Metsäteollisuudelle oli keskeistä vienti länteen. 1960-luvun vaihteen EFTA-ratkaisu ja 1970-luvun alun EEC-sopimus olivat keskeisesti metsäteollisuuden asioita.

Täällä ei edes pidetty kummallisena, kun metsäteollisuuden edustajat häärivät näkyvästi Suomen EFTA-neuvottelijoiden eturivissä. EEC-ratkaisu sentään syntyi jo tukevasti ulkoministeriön Paavo Kaarlehdon käsissä.

On terveellistä lukea, miten vapaan Euroopan maiden paperiteollisuus taisteli kynsin hampain tuotantokiintiöidensä puolesta Suomen liitännäisyyttä vastaan. Suomi haluttiin pitää sellun ja raakapuun tuottajana. Markkinatalouden juhlahymyn takana asui armoton protektionismi silloin kuten nytkin.

Eurosuomalainen saattaa hämmästellä, että metsäteollisuutemme kuulut vientikartellit syntyivät sodan aikana valtiovallan aloitteesta. Puun ostokartellit taas kehittyivät kukkaan 1960-luvun alkuvuosina muun muassa Suomen Pankin patistuksesta. Sodan jälkeen eduskunta antoi yhtiöille jopa muutamaksi vuodeksi oikeuden pakkohakkuisiin yksityismetsiin.

Teollisuuden ja metsänomistajien suhde oli pitkään hyvin jännitteinen. Olisipa tekijä rohjennut kirjoittaa erillisen luvun metsäteollisuuden suhteesta Veikko Ihamuotilaan eri vaiheissa. Metsäliitto oli korkeintaan pari piirua parempi asia kuin Maalaisliitto.

Suomen Pankki pääsi sota-aikana ulkomaisen rahan valvojaksi ja piti asemansa lähes EU-jäsenyyteen asti. Luvattoman läheisestä suhteesta huolimatta metsäteollisuus ei saanut devalvaatiota sentään aina halutessaan. Sekä 1957 että 1967 sitä ajettiin kovaan ääneen viisi vuotta.

Keskusjärjestössä harrastettiin muutakin kuin elinkeinopolitiikkaa. Saksalaiset painostivat sodan aikana liiton asiamiehen Axel Solitanderin sivuun. Hänen seuraajansa, toimitusjohtaja J.O. Söderhjelmin suomenkieliset patruunat potkaisivat pois pirullisen terävänä ruotsinkielisenä. ”Sairaseläkeläinen” toimi sen jälkeen neljä vuotta oikeusministerinä.

Toimitusjohtaja Lauri Kirves jäi historiaan kaikkien aikojen parhaana valittajana. Hänen kaudellaan metsäteollisuudelle ei mennyt koskaan hyvin.

PEKKA ALAROTU

Juhana Aunesluoma: Paperipatruunat. Metsäteollisuus sodassa ja jälleenrakennuksessa 1939–1950. SKS. 285 s.

Niklas Jensen-Eriksen: Läpimurto. Metsäteollisuus kasvun, integraation ja kylmän sodan Euroopassa 1950–1973, SKS. 461 s.