Jari Tervo palasi lapsuuteensa

”Tuonne kukkapenkkiin oli kirjassa haudattu ruumis”, Tervo viittilöi entisen mummolansa pihalla. ”Mutta oikeasti se oli haudattu tuonne”, hän osoittaa kukkapenkkiä vähän kauempana naapuripihassa. 

Jari Tervo on perhemies. Se varmistuu hyvin pian hänen viereensä istahdettua.

Ollaan matkalla Rovaniemelle, kirjailijan lapsuusmaisemiin, minne sijoittuu myös hänen tuore romaaninsa Esikoinen. Ennen kuin lentokone on ilmassa, kirjailija on kertonut reissuistaan poikansa Kallen kanssa ja Kati-vaimokin on vilahdellut puheissa.

Jutellaan edellispäivän suorasta radiolähetyksestä, siitä millaisia asioita ihmiset kysyvät kirjailijalta. Juttu siirtyy sitten kirjailijan uran alkuun, ensimmäiseen runokokoelmaan ja Sanoman toimittajakouluun.

Ennen kuin lento on laskeutunut Rovaniemelle, jutut ovat jo siellä. Tervo kertoo, kuinka nuori ylioppilas sai lakkiaisten jälkeen aamuyöllä loistavan idean uida Kemijoen vastarannalle.

”Ei minulla ollut mitään hätää”, kirjailija vakuuttaa. ”Lähimpänä hukkumista olin siinä vaiheessa, kun minua yritettiin väkisin pelastaa ja mäjäytettiin ikivanhalla, kovalla pelastusrenkaalla”, hän väittää.

Seuraavana päivänä ympäri Rovaniemeä kiiri kuitenkin juttu, kuinka kuuden ällän ylioppilas oli yrittänyt hukuttautua Kemijokeen. Ennen kuin tarina oli saavuttanut Tervon vanhemmat, poika oli jo lähtenyt etelään, kohti uutta elämäänsä.

Elettiin vuotta 1978. Tuohon vuoteen on jäänyt myös Tervon päässä olevan kotikaupungin kartan päivitys.

Rovaniemellä matkaamme suoraan Tervon lapsuuteen, mummolan pihaan Korkalovaaran pohjoisrinteessä. Ja samalla romaanin miljööseen.

”Täällä asuivat isoäitini Mami ja Erkki-setä, joka oli isoisäpuoleni. Minulla on sellainen tunnelma, että koko ajan Mami tai Erkki-setä voivat tulla jostain”, Tervo kuvaa.

Esikoinen-romaani kertoo Tervon lapsuudesta, suvusta ja perheestä.

”Jonkin verran on ollut työtä selittää perheelle, että saattaa kummallisesti vaikuttaa, että kirja kertoo meistä”, kirjailija sanoo. ”Mutta ei sitten kuitenkaan kerro.”

”Olen laskenut, että 72,4 prosenttia on totta”, Tervo virnuilee.

”Kirjassa on toki huikean paljon tapahtumia ja sanontoja, jotka perhe tunnistaa, mutta se on romaani”, hän tähdentää.

Ajatus sukuromaanista oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan. ”Olen aina halunnut kirjoittaa koulupojan päiväkirjan muotoon kirjoitetun sukuromaanin.”

Jossain vaiheessa Tervo tajusi, että hänhän on tarinan äärellä. ”Miksi alkaisin etsiä kauempaa, kun tiedän oman elämäni piirin. Yrittäjäperheen, joka on vallankumouksellinen.”

”Halusin kirjoittaa koulupojan näkökulmasta. En kokeneena aikuisena, ettei siitä tule imelä jälkiviisauden valossa. 54-vuotiaana olisi helppo kirjoittaa, että näin naiivisti ja liikuttavasti me silloin ajattelimme.”

”Halusin nimenomaan kirjoittaa kirjan, jossa kertoja on vilpitön, totinen ja tarkkaileva poika”, Tervo kertoo.

”Puhtaimman tunteen tavoittaa, kun sen kertoo suoraan.”

Niinpä kertoja on Pikku-Jari, herkintä vaihettaan elävä, 12–13-vuotias koulupoika.

Kun totean, että tapa kirjoittaa vaatii ehdotonta, paljasta rehellisyyttä itselle, Tervo nyökkää hymyillen: ”Miten paljastaa kaiken hölmöilyn?”

”Päätöksenteko kesti hetken. Kyllä nyt 54-vuotiaana on korkea aika olla rehellinen itselle”, Tervo toteaa sitten.

”Menestys ja kunnia ovat erittäin ohimeneviä. Pysyviä ovat häpeä, väärässä oleminen ja tunarointi. Ne yhdistävät ihmisiä”, kirjailija summaa.

Tervo kiittelee, ettei kuitenkaan tarttunut aiheeseen aiemmin. ”Olisin tyrinyt”, hän sanoo ykskantaan.

Mutta miksi kirjailija palasi lapsuuteensa juuri nyt?

”Rakas Kalle-poikamme oli Esikoista kirjoittaessani kirjan Pikku-Jarin ikäinen”, Tervo toteaa lempeästi.

”Katsoin häntä: tuollainen minä olin, kauan sitten.”

MIA PALOKALLIO

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY.

Ilmestyi elokuun lopussa.