Pientä ja värikästä

Sudenmaito on lahon puun sisällä lymyävä alkueliö. Oranssien pesäkkeiden värit eivät valitettavasti säily päivää pidempään. 

Valokuvaajan, varsinkin makrokuvausta harrastavan, on usein mentävä niin sanotusti kanervikkoon rähmälleen. Monesti syväkyykky polvet hoosiannaa huutaen tulee tutuksi. Alas aina pääsee, mutta ylösnouseminen onkin jo haastavampaa. Kun katseen saa maan pinnan tasalle, sieltä aukeaa aivan uudenlainen ja varsin yllätyksellinen maailma.

Muutaman millimetrin kokoiset eliöt piilottelevat lahojen kantojen ja puunrunkojen varjoissa. Pienet sienet kätkeytyvät sammaleiden, heinien ja jäkälien lomaan. Löytämisen ilon lisäksi kiehtovat mieltä eliöiden moninaiset värit ja muodot. Oman maailmansa luovat eliöille annetut nimet.

Koivun kannolla majaileva pieni, vaalean violetti sieni tuo mieleen lähinnä ihmisaivojen poimut. 

Miten joku onkaan osannut antaa hyytelösienelle nimeksi kantohytynupikka? Nimensä mukaisesti koivun kannolla majaileva pieni, silmälle lähes näkymätön, vaalean violetti sieni tuo mieleen lähinnä ihmisaivojen poimut. Lahottajana sienellä on varmastikin tärkeä osa luonnon kiertokulussa. Mene ja tiedä.

Oma suosikkini on ehdottomasti sudenmaito. Mistähän senkin nimi mahtaa juontaa juurensa? Alun alkaen sudenmaito on lahon puun sisällä lymyävä alkueliö. Tietyssä elonsa vaiheessa limasieni putkahtaa rungon pinnalle muodostaen palleromaisia muutaman millin kokoisia pesäkkeitä. Kun ne ovat vaaleanpunaisia tai oransseja, niiden kuvattavuus on parhaimmillaan. Mieleen saattaa tulla jopa mandariinit. Kokemukseni mukaan värit eivät valitettavasti säily päivää pidempään. Vahinko.

Keltasarvikka kuuluu kuitenkin hyytelösieniin. 

Syksyyn antaa väriloistoa myös keltasarvikka. Tuokin on varsin kiehtova nimi. Kirkkaan keltainen ohut sieni pilkottaa sammaleiden joukosta. Sienen ohuet haarat ovat kuin kädet, joiden sormet kurkottavat apua huutaen taivasta kohden.

Syksyn ankea harmaus on jälleen edessä. Onneksi löytyy tällaisia pieniäkin väripilkkuja pimeyttä kirkastamaan.