Notta viimeiseen asti priimaa jälkeä, kehuu kauppias uutta tuolia koeistuvalle Jarmo Ojalalle.
KALUSTEITA KAMMARIIN ASTI
Pekka Lehto on käynyt kymmenissä tuhansissa suomalaiskodeissa. Tällä kertaa Veijo Ojala (vas.) saa uuden laverisängyn.
Kaupat on tehty eikä kiire paina. Pekka Lehto, Jarmo ja Veijo Ojala istuvat ja miettivät hetken elämän menoa.Sadat eteläpohjalaiset huonekalukauppiaat kiersivät 1960-luvulla ympäri Suomea. Nyt heitä on jäljellä enää muutama. Kantri hyppäsi Pekka Lehdon, kauppiaista vanhimman ja kokeneimman kyytiin.
Pekka Lehto on luukuttaja, eli huonekalukauppias, joka kiertää ovelta ovelle myymässä huonekaluja. 66-vuotias Lehto on toiminut kulkukauppiaana lähes 50 vuotta. Teuvalais-isäntä on kalustanut tuhansia suomalaiskoteja, ajanut kolme miljoonaa kilometriä Suomen maanteillä ja hankkinut sillä tavoin leivän perheelleen.
”Joka euron olen ottanut oven takaa. Kyllä muutama hehtaaria täyttyisi huonekaluista, jos kaikki myymäni mööpelit kasattaisiin pellolle”, Lehto arvelee.
Lehto on toisen polven luukuttaja. Hän aloitti liikkuvan kaupankäynnin jo 17-vuotiaana. ”Alkuun naapurin vanhapoika Luhtalan Paavo toimi kuskina ennen kuin sain oman ajokortin. Hän ajoi ja minä myin”, kertaa Lehto uransa alkuaikoja.
Kuumimpina vuosina alalla vaikutti monenlaista suharia ja tavaraa kuljetettiin mitä hurjimmilla kulkuneuvoilla, kuten avolavaksi riisutuilla henkilöautoilla.
”Pohjoista kohti lähdettiin viidenkymmenen auton saattueessa. Kerran Lappiin mennessä heinäntekijät pysäyttivät letkan ja kysyivät, että minnes tämmöinen kolonna on matkalla. Pelkästään Teuvan naapurikunnassa Jurvassa oli parisataa autoa ja kuskia. Teuvallakin oli kylä, jonka joka taloudessa eli huonekalukauppias”, Lehto muistelee.
Herkkä taitolaji
Ajat ovat muuttuneet. Luukuttajien ammattikunta on kuihtunut hiljalleen ja jäljellä on enää kymmenkunta sitkeää sissiä. Lehto arvelee, että koko ala kuolee muutaman vuoden päästä, koska työlle ei ole jatkajia. Harva nuori edes tietää ammatista.
”Jos nykypäivänä kokematon nuori laitettaisiin huonekalulastin kanssa maailmalle, koko kuorma tulisi takaisin. Ennen vanhaan palattiin kotiin vasta kun auto oli tyhjä. Oli se kova koulu nuo-
relle miehelle.”
Ovelle myyminen vaatii peräänantamattomuutta ja sosiaalisia taitoja. Päivä voi mennä ilman yhtäkään kauppaa, joten on vain uskottava itseensä ja myytäviin tuotteisiinsa.
”Tämä on sitkeiden miesten laji, jossa ei jaeta kiitoskaupalla rahaa. Asiakas voi kieltäytyä kiivaasti ostamasta, mutta kun hänet saa houkuteltua autolle, niin hän ostaakin. Sen jälkeen moni ihmettelee, että mikä piru minuun meni, kun en mitään halunnut hankkia. Kyllä moni on ihmetellyt, kuinka ihmeessä olen saanut myytyä heidän pihiin naapuritaloonsa.”
Hyvä kulkukauppias pärjää helpommin muussakin liike-elämässä. ”Tätä se liikemies Toivo Sukarikin teki aikoinaan. Hän oli kova kauppamies, ja katos mitä on saanut aikaiseksi”, Lehto myhäilee.
Myyminen on herkkä taitolaji, sillä asiakkaan lopullinen ostopäätös on usein hyvin pienestä kiinni. Lehdon kaltainen kokenut konkari osaa vetää narusta juuri oikealla hetkellä.
”Kauppa saattaa syntyä sillä sekunnilla, kun kehun emännän kissiä komiaksi ja lihavaksi”, Lehto nauraa.
Myös hyvän kauppapaikan voi päätellä vaikkapa siitä, että pihalla kasvaa pelargonioita. Silloin talossa asuu todennäköisesti eläkeläispariskunta, jonka huonekalusto kaipaa uusimista.
Kotimaista kotiovelle
Takavuosina maaseudulla asuvan oli luontevaa ostaa kalusteensa kiertävältä kauppiaalta, koska huonekaluliikkeitä oli vain isoissa kaupungeissa. Kiertokauppa piti pystyssä useita kotimaisia huonekalutehtaita ja markkinoita hallitsivat kotimaiset huonekalut. Nykypäivän huonekalut ovat aiempaa kestävämpiä ja niitä voi tilata kätevästi esimerkiksi internetistä.
Mutta kyllä markkinoita olisi, jos vain myyjiä löytyisi. Lehdon vuotuinen liikevaihto on pysynyt suunnilleen samana. Ei edes lama keventänyt kauppiaan lompakkoa 1990-luvun alussa.
Suurempina haasteinaan yksityisyrittäjä kokee kalliin polttoaineen ja tiukan verotuksen. Lehdolla on terveisiä valtiovallalle:
”Arvonlisävero pitäisi poistaa yhden miehen yrityksiltä. Sen rahan voisi käyttää oman eläketurvansa kartuttamiseen.”
Kauppamies kierroksella
Ja matkaan käy.
Maanantaiaamu Teuvan Teerenpaikalla. Aamuaurinko syleilee eteläpohjalaista peltomaisemaa. Kello tikittää seitsemää, Lehto kiipeää Mercedes-kuor-
ma-autoonsa. Pian auto kaartaa vie-
reisellä kantatie 67:llä.
Ajaessaan Lehto osoittelee tuon tuosta taloja, jonne hän on kaupannut huonekaluja. ”Tuon talon rouva osti sohvan, naapuriin myin keittiönpöydän.”
Lehto muistaa tarkalleen talot, joissa on käynyt. Jopa neljänkymmenen vuoden takaa. Myös Suomen kartta tienhaaroineen ja peltoaukeineen on syöpynyt kulkukauppiaan päähän. Autosta ei löydy navigaattoria – hädin tuskin paperikarttaa.
”Ajoin erään iäkkään pariskunnan pihaan kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Muistimme toisemme hyvin. Talon isäntä oli sanonut emännälle jo parikymmentä vuotta sitten, että kyllä se Lehto vielä tulee. Se oli iloinen jälleennäkeminen. Kaupat syntyi kahdella sanalla.”
Paria tuntia myöhemmin päivän ensimmäinen asiakas avaa ovensa Pomarkun Arvonpolulla.
”Huonekalukauppias hyvää päivää! Kiinnostaisiko rouvaa uudet huonekalut? Autosta löytyy joka lähtöön”, aloittaa Lehto myyntipuheensa.
Tarja Korpilammi kieltäytyy kohteliaasti tarjouksesta, mutta on hengessä mukana. Hän muistaa Lehdon vuosien takaa ja kannustaa häntä jatkamaan työtään.
Naapuritalon isäntä Veikko Ahola ja naapuri Tuomo Isokallio nikkaroivat talon takapihalla terassikatosta. Lehdon tupsahtaminen paikalle kesken puuhien ei häiritse miehiä, päinvastoin.
Kauppoja ei synny, mutta juttu lentää kuin laivan messissä. Puheenaiheita piisaa naisista politiikkaan ja Pomarkun lakkautettuun kenkätehtaaseen.
”Pekka on juuri sellainen kuin kauppamiehen pitääkin. Ei tuputa liikoja, on huumorintajuinen ja ystävällinen”, Tuomo Isokallio kehuu.
Veikko Ahola esittelee Lehdolle omatekoista olutmäyräkoiran kuljetinta. ”Näitä on myyty Helsinkiin saakka. On mulla linnunpönttöjäkin, tehdäänkö kiinteistökaupat?”
Kokonaisena kotiin
Lehdon keskivertoasiakas on maaseudulla asuva keski-ikäinen ihminen. Sen sijaan nuoret aikuiset ostavat huonekalunsa isoista liikekeskuksista.
”He kokevat ovelta ovelle kaupustelun epäluotettavaksi. Eivätkä nuoret kehtaisi kertoa kavereillensa ostaneensa suoraan autosta”, Lehto harmittelee.
Lehdon myydyimmät huonekalumallit ovat pysyneet lähes samoina vuosikymmeniä. Perinteinen sohvakalusto, jousikeinu, patjat ja sängyt ovat edelleen rahvaan suosiossa.
”Designtuotteita olisi turha lastata autoon painolastiksi”, kauppias tokaisee.
Lehdon kyydissä tuntee taistelevansa isoja huonekaluketjuja, kuten Iskua ja Ikeaa vastaan. Kauppa-alan konkarilla on erilainen näkemys kilpailutilanteesta.
”Meistä ei ole haittaa Ikeoille eikä toisin päin. Molemmilla on oma ostajakuntansa. Meidän asiakas arvostaa kotimaista laatua ja palvelua. Meidän myymät huonekalut toimitetaan kotiin saakka eikä niitä tarvitse koota itse. Huoltokin pelaa tarvittaessa.”
Katoava kauppamuoto
Seuraavaksi kauppias karauttaa Porin eteläpuolelle Luvian Kuivalahteen. Vierekkäisissä rakennuksissa asuvat Jarmo ja Veijo Ojala ovat ostopäällä. Molemmat hankkivat uuden mööpelin: Jarmo sohvakaluston ja Veijo laverisängyn.
Kannettaessa kalusteita sisälle laverisänky juuttuu talon porstuaan. Lehto hallitsee tilanteen ja irrottaa välioven saranoiltaan.
”Myyty tavara on mahtunut aina taloon. Vaikka oli se kerran niin tiukalla, että jouduimme nostamaan sohvan kauhakuormaajalla talon yläkertaan”, Lehto päivittelee.
Kun sohva on sisällä, Lehto istahtaa siihen veljesten viereen. Kyllä nyt kelpaa. ”Katsokaa kuinka onnellisia miehiä täällä asuu, nyt soittamaan naisia kylään. Tuskin heidän olisi tullut lähdettyä lakki kädessä huonekalukauppoja kiertämään”, kauppias letkauttaa.
Jarmo Ojala vertaa Lehdon ammattia kalastukseen, jossa saalis vaihtelee päivästä toiseen. ”On se ikävää, että tällainen kauppamuoto on loppumassa. Mutta onhan se selvää, ettei nuoria saa ryhtymään ammattiin, jossa rahantulo on epävarmaa”, Jarmo Ojala tuumailee.
Koittaa maksun aika. Koska veljeksillä ei ole käteistä eikä kauppiaalla maksupäätelaitetta, on piipahdettava pankkiautomaatilla Luvian kirkonkylällä.
”Kysyin omaa korttihöylää silloiselta Kansallis-Osake-Pankilta. Se olisi maksanut viisisataa markkaa. Sanoin pankkineidille, että pitäkää hyvänänne, ilman olen tullut toimeen tähänkin asti.”
Arkea aitiopaikalta
Harva ihminen on saanut todistaa maaseudun kukoistusta ja autioitumista yhtä läheltä kuin Pekka Lehto.
”On se lohduton näky, jonka etenkin pohjoisen syrjäkylillä kohtaa. Ei tule enää maitoautoja vastaan teillä. Se on sääli, sillä jos maaseudulla pärjätään, silloin pärjätään koko maassa”, Lehto linjaa.
Lehto on käynyt kaupustelemassa myös kaupungeissa, vaihtelevalla menestyksellä.
”Siellä ihmiset kyttäävät ovien kissansilmistä ja huutavat rappukäytävään, että kuka siellä on. Kun vastaan, että huonekalukauppias, niin sen jälkeen ei kukaan avaa oveaan.”
Lehto on kohdannut työssään koko elämän kirjon niin hyvässä kuin pahassa. Hän on nähnyt niin kurjia asumuksia ja ihmiskohtaloita, että vieläkin pistää hiljaiseksi. Yhtä tuoreelta pullalta tuoksuvaa mummonmökkiä kohden löytyy asumus, jonne aurinko ei paista.
”En hätkähtäisi enää mistään asiasta”, toteaa Lehto ääni väristen.
”Pahinta on ollut nähdä vanhuksia, jotka kituvat yksinäisinä syrjäkylillä. Heistä ei kirjoiteta lehdissä, mutta annas olla jos ministeri lähettelee tekstiviestejä. Ei voi kuin hämmästellä, kuinka Suomi kohtelee sodan kokeneita kansalaisiaan.”
”Sitä iloa ei voi sanoin kuvata, minkä yksinäinen vanhus kokee saadessaan jutella hetkisen kauppiaan kanssa. Monesti olen lähtenyt tippa silmässä ulos porstuasta.”
Luopumisen vaikeus
Lounaan jälkeen matka jatkuu Jämijärven syrjäkylille. Lehto vie sinne jälkitoimituksena aiemmin myymänsä vuodesohvan. Hän tykkää ajella sivuteillä ilman kiireen häivää. Lähes viisikymmentä vuotta ratissa ei ole poikinut yhtään kolaria ja sakkoa.
”Ajan tällä lailla rauhassa, laulellen ja vihellellen. Tämä on maailman mukavinta hommaa, jos vain kauppa käy.”
Lehto saa sydämellisen vastaanoton Teuvo ja Tarja Kauraharjun kotipihalla Suurimaan kylällä. Kuulumisia vaihdetaan kuin vanhat ystävät konsanaan.
”Minulla on kahdeksan lasta perhepäivähoidossa. Kyllä näin jämäkkä laveri mukuloiden pompinnan kestää. Pohjalaista laatua se olla pitää”, arvioi Tarja Kauraharju uutta huonekaluaan.
Vaikka Lehto on ikäisekseen vetreässä kunnossa, ovat eläkepäivät väistämättä lähestymässä. Ajatus vihoviimeisestä myyntikeikasta pistää mietteliääksi.
”Työstä luopuminen tulee olemaan vaikeaa. Miten tulen toimeen ilman ihania ihmisiä, joita tapaan työssäni. No, onneksi kotona odottaa ihana vaimo, joka on tukenut minua jo vuosikymmeniä. Ei tätä olisi muuten jaksanutkaan, etenkään silloin, kun lapsemme olivat pieniä”, kahden aikuisen pojan isä kiittelee.
Päivä Lehdon kyydissä on tullut päätepisteeseen. Kokemus oli mielenkiintoinen ja avartava. Se herätti tajuamaan, että suurimmat sankarit taitavatkin löytyä ihan tavallisen arkityön parista.
”Ei mun päivä vielä tähän pääty. Kiertelen maalaistaloissa vielä muutaman tunnin ajan ja vasta sitten painun yöpuulle Ikaalisiin”
Sitten Lehto karauttaa korpimaantielle jättäen jälkeensä naftan katkua ja hiekkapölyn.
”Tämä on sitkeiden miesten laji, jossa ei jaeta kiitoskaupalla rahaa. ”
”Katsokaa kuinka onnellisia miehiä täällä asuu, nyt soittamaan naisia kylään.” ”Meidän asiakas arvostaa kotimaista laatua ja palvelua. Huonekalut toimitetaan kotiin eikä niitä tarvitse koota itse.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
