Karvakankaista tunnetta

En nyt mainitse tässä nimeltä sitä suurta tunnetta, ettei mene liian imeläksi.

Mutta kyllä te tiedätte.

Siitä on kysymys.

Tiesin toki, että lapsuuden nallet ovat monille tosi tärkeitä. Mutten ehkä ihan ollut tajunnut, miten isosta asiasta on kyse, kun keksin pyytää lukijoilta nalletarinoita.

Niitähän tuli. Niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet lehteen edes hyvällä tahdolla. Niitä lukiessa mieli herkistyi, ja välillä nousi pala kurkkuun.

Ei nalleissa ole kyse vain karvakankaisista pehmoleluista, joille joku on ommellut ilmeen.

Kyse on isosta tunteesta.

Niin kuin silloin, kun nalleguru Kikka Tevajärven parikymppinen Henri-poika teki nallea tyttöystävälleen. Turkiksi ei kelvannut mikään tavanomainen. Oikeaa sävyä värjättiin viikon verran.

Nallesta tuli niin hieno, että Kikka olisi halunnut sen nallejensa joukkoon juhlanäyttelyyn. Vaan eipä tyttöystävä suostunut. Jokuhan olisi voinut napata nallen. Suurella tunteella tehdyn, mittaamattoman arvokkaan.

Lopulta tyttö saatiin suostuteltua lainaamaan aarrettaan ja nalle vietiin turvasaattueessa näyttelyyn. Ja omistaja haki sen itse aikanaan pois.

Kainaloiset kaverit, korvaamattomat kumppanit, niistä pidetään huoli.

Mia Palokallio