Eräoppaat kertovat, että kiinalaisten lumikenkäretket ovat yleensä lyhyitä, alppialueelta kotoisin olevat retkeilevät vaikka 15 kilometriä päivässä

Pititta Liikka (edessä), Heli Törmänen ja Usva-koira sekä Jussi Aropaltio opastavat matkailijoita lumikenkäretkille Posion ja Kuusamon maisemissa. Kuva: Sanne Katainen

Mielipide

16.2.201922:00

Kolumni

Mia Palokallio

Riisitunturilla maailma on valkoisen sävyjä. Vastasatanut pakkaslumi tekee maisemasta neitseellisen, ennen koskemattoman. Ympäristö on täydellinen laittaa ensimmäistä kertaa elämässään lumikengät jalkaan ja kokeilla uutta lajia.

Piritta Liikka, Heli Törmänen ja Jussi Aropaltio ovat luvanneet viedä meidät tunturiin. He vetävät lumikenkäretkiä Kuusamon ja Posion maisemissa. Oppaiden oppaana toimii Törmäsen nelivuotias valkoinenpaimenkoira Usva. Se tietää vaistonvaraisesti, missä puuterilumen alla menevät parhaat reitit.

Liikan nostellessa parkkipaikalla auton perästä erilaisia lumikenkiä ja muita varusteita, Usva olisi jo malttamattomasti lähdössä tunturiin. Vaan ei se pääse, Törmänen on laittanut sen hihnaan kiinni, niin kuin kansallispuistossa koirille kuuluu tehdä.

Lumikenkiä on kirjaimellisesti moneen menoon. Niissä on erilaisia ominaisuuksia retkeilijän kunnon, lumiolosuhteiden ja vaikkapa maaston vaativuuden mukaan. Liikka on varannut meille lumikengät, jotka sopivat mahdollisimman monelle. Näillä hän ­varustaa asiakkaansa retkilleen.

Lumikengät kiinnitetään remmein omiin jalkineisiin. Ne ovat kevyet jaloissa, mutta kovin ketteräksi ei isot "räpylät" jalassaan itseään tunne. Miten näillä pitää liikkua?

"Riittää, että osaat kävellä", Liikka painottaa. "Kävele vaan ihan tavallisesti. Jos kenkiä alkaa liikaa nostella, meno muuttuu turhan raskaaksi."

Tavalliselle metsässä tallustajalle lumikengät eivät ole haaste. Eri asia on, jos on kulkenut lähinnä korkokengissä jossain maailman suurkaupungeista. Sellaisiakin tapauksia on oppaiden lumikenkäretkille osunut. Silloin sauvat ovat usein liikaa.

"Jos käveleminen vaatii keskittymistä, on parempi, että on vain ne kaksi jalkaa, joihin keskittyy. Jos mukaan ottaa sauvat, on liikkuvia osia neljä. Se on monelle liikaa", Liikka kuvaa.

Sauvoja vai ei, se on vähän makuasia ja riippuu myös lumesta. Sauvat tasapainottavat menoa ja antavat tukea. Niistä on hyötyä etenkin syvässä lumessa.

Lumikengin tampatulla polulla kulkiessa sauvoja ei välttämättä tarvita. Liikan mukaan kovalla pakkasella kädet palelevat helpommin, jos käsissä on sauvat. Me kuvaajan kanssa kuljemme oppaiden jäljissä, niinpä lähdemme tunturiin ilman sauvoja, oppaat sauvojen kera.

Lumikenkäretkille oppaat ottavat aina sauvat mukaan, sillä niistä voi olla hyötyä, jos vaikka joku nyrjäyttää nilkkansa. Jos sauvoja ei käytetä, ne kiinnitetään reppuun.

Tärkeintä lumikenkäilyssä on hiljaisuus ja rauha, sanoo Piritta Liikka. "Se, että pääsee paikkoihin, joihin muuten ei pääse."

Lumikengillä ei tarvita latuja. Niillä voi kavuta jyrkkiäkin rinteitä ja kiipeillä kaatuneiden puiden yli. Pehmeässä lumessa lumikengät tasoittavat maaston epätasaisuudet ja jyrkempiä alamäkiä mennään hiihtoon verrattuna turvallisesti.

Eteneminen on hidasta, mutta ehkä juuri se on se juttu.

Voisi kuvitella, että kun työkseen vie asiakkaita tunturiin, se riittäisi. Mutta ei. "Kun sovimme keskenämme palaveripaikkaa, mietimme aina, mikä olisi kiva tällä kertaa: mentäisiinkö juomaan teetä tunturiin, vai virittäisikö koskimaisema tällä kertaa meitä paremmin", Törmänen kuvaa. Neljän seinän sisällä pysytellään vain poikkeusolosuhteissa.

Liikka on syntyjään Helsingistä, mutta on patikoinut pohjoisessa perheensä kanssa lapsuudestaan saakka. Reilut viisitoista vuotta sitten hän muutti Kuusamoon.

Aikoinaan parin pienen lapsen äitinä vaati kekseliäisyyttä päästä omille poluille. "Silloin ei olisi ollut aikaa tehdä kerralla viiden kilometrin lenkkiä umpihangessa. Niinpä kävin tamppaamassa itselleni polkua aina kilometrin kerrallaan, niin että minulla oli lopulta viiden kilometrin polku", Liikka muistelee.

Eväät ovat retkellä tietenkin tärkeät. Lumikenkäily kuluttaa energiaa noin 30 prosenttia enemmän kuin saman matkan käveleminen ilman lunta ja lumikenkiä, haastavissa olosuhteissa varmasti enemmänkin. Niinpä energiansaanista on huolehdittava.

Lähellä huippua pysähdytään teetauolle. Kuuma inkivääritee lämmittää monin tavoin, suklaiset palat antavat energiaa.

Liikka ja Törmänen mittaavat matkojakin suklaapatukoin. Niitä heillä on aina mukanaan myös asiakkaille siltä varalta, että voimat loppuvat yhtäkkiä kesken. Myös pähkinät ovat tunturissa käteviä.

Hoikkia eräoppaita katsoessa vähän naurattaa. Siinä missä etelän toimistotyöläinen miettii, miten kuluttaisi energiansa, lumikenkäoppaat pohtivat, miten saavat riittävästi energiaa.

Törmänen lisää aamupuuroon rypsiöljyä. Liikka täydentää kunnon aamiaistaan kookosöljyllä. ”Silti olen keväällä kuin kuivan kesän orava", hän nauraa.

Lumikenkäretkille tulijoista 95 prosenttia on oppaiden mukaan kansainvälisiä matkailijoita: Saksasta ja muualta Keski-Euroopasta, Englannista, Pohjoismaista, Venäjältä, Japanista Kiinasta, Koreasta ja Yhdysvalloista muun muassa.

"Kansallisuuksissa on selvästi eroa ihan jo kulttuurisyistä. Kiinalaiset haluavat yleensä lyhyempiä retkiä, kun taas alppialueelta kotoisin olevat vieraat lumikenkäilevät helposti vaikka 15 kilometriä päivässä", Liikka kertoo.

Entä mikä on haastavin porukka? "On yksi kansallisuus, joka on kaikkien oppaiden kauhu", Liikka nauraa.

"Sveitsiläiset. Missä teidän vuoret ovat, he kysyvät", Törmänen täydentää.

Sveitsiläiset kipittävät pitkin rinteitä sellaista vauhtia, että oppaat ovat ihmeissään. Liikka muistaa eräänkin perhekunnan, jossa oli mukana monta sukupolvea. "Perheen 85-vuotias isoäiti meni mäkiä ylös ja alas kuin nuori kauris", Liikka kuvaa.

Toisaalta oppaille on arkipäivää se, että matkailijat hieman yliarvioivat kuntonsa. Aropaltio kertoo kookkaasta kiinalaismiehestä, jolla voimat uupuivat muutaman sadan metrin jälkeen. "Oli pakko taluttaa, puoliksi kantaa hänet pois tunturista."

Entä ovatko oppaat törmänneet Etelä-Suomesta tulleisiin kuntoiluorientoituneisiin konttorirottiin, joiden on pakko suorittaa ja mennä täysillä koko ajan? Oppaat purskahtavat nauruun.

"Voi kyllä!" Useimmat näistä ovat paluumatkalla ihan rauhallisia.

Eri ryhmillä on erilaiset tarpeet ja retket räätälöidään niiden mukaan. "Osa tulee kaikessa rauhassa kuvaamaan maisemia ja osa haluaa fyysisesti haastavamman retken", Liikka kertoo.

"Varusteet ovat erilaiset, jos lähdetään pitkälle retkelle ja toki pitää aina huomioida sää. Kova pakkanen asettaa haasteita sekä kameroille että ulkoilijoille."

Lumi. Pakkaslumi, tykkylumi, nuoskalumi... Oppaat tarkkailevat lunta alati.

Nyt tammikuun puolessavälissä lunta on vähän vähemmän kuin samaan aikaan vuosi sitten. Viisitoista vuotta näitä tuntureita tarponut Liikka on huomannut, ettei talvi ole enää entisenlainen.

Helmikuun puolessavälissä puhaltavat yleensä lämpimät tuulet ja tykky tulee alas puista. Näin ennen, nykyisin tykyn aikatauluja on hankala ennustaa.

Oppaat puhuvat lumesta myös matkailijoille. Siitä, että talvet eivät ole enää ennallaan ja mistä se johtuu.

Kansallispuistossa on selkeät säännöt roskaamisen suhteen: minkä jaksat kantaa puistoon, jaksat viedä pois. Ihan kaikille se ei ole selvää. Jos oppaat näkevät roskan, he poimivat sen pois, eivätkä mitenkään vaivihkaa.

"Jos näen jonkun polttavan tupakkaa, kaivan esiin pussista peltirasian ja tarjoan sen tumppaamista varten. Asia tulee selväksi eikä sen jälkeen tarvitse tumppeja keräillä", Liikka kertoo.

Nuotiolla istuminen ja tuleen tuijottaminen reippailun jälkeen on turisteille aina elämys. Silti puiden polttaminen huvin vuoksi tuntuu Liikasta ympäristön kannalta pahalta. Siksi hän on päättänyt jokaisesta nuotiosta istuttaa puuntaimen, ja hän kertoo sen asiakkailleen. Se pistää monet miettimään.

Ympäristöasioista puhuminen retkeilyn lomassa on oppaille tärkeää ja luontevaa.

"Jos joka viikko edes muutama matkailija alkaa miettiä ympäristön tilaa, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksiaan, koen työni tärkeäksi", Liikka sanoo.

Riisitunturin huikean hienon luonnon keskellä ympäristönsuojelupuhe osuu maaliin. Matkailijan on helppo ymmärtää, että on tehtävä kaikki talvisen paratiisin suojelemiseksi. Että se tulevaisuudessakin hehkuisi valkoisen eri sävyissä.