Jakamistaloutta

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Aika aikaa kutakin. Tänä kesänä on kohkattu kovasti jakamistaloudesta, joka kuulemma on ihmiskunnan pelastus joskin toimii vain miljoonakaupungeissa. Helsinkikin on siihen oikeastaan liian pieni.

Jakamistalouden kauneimpina kruununjalokivinä esitellään yleensä majoituspalvelu Airbnb ja kyytipalvelu Uber – kumpaakin niistä pyörittää yhdysvaltalainen yritys, joka tietysti vuolee toiminnasta omat voittonsa.

Itse olen kokeillut molempia: Airbnb tarjoaa toki mahdollisuuden viettää lomapäiviä vaikkapa tavallisessa lähiössä tai pilvenpiirtäjän huipulla, mutta ahdistaa usein asunnonvuokraajan naapureita, jotka joutuvat toimimaan tilapäisinä portsareina, turistioppaina ja joskus myös järjestyksenvalvojina, kun naapurihuushollissa ramppaa kaikenlaista väkeä.

Uber-kyyti voi sujua mukavasti – tai sitten ei. Liikkeellä ollaan kaikenlaisella kalustolla ja ajotaidolla, miksei ajokunnollakin. Itse maksan mieluummin oikeasta taksikyydistä, kun tiedän, että taksa, kuski, kalusto, vakuutukset ja veroasiat ovat kunnossa.

Jakamistalouden nosteen myötä uuden urbaanin Suomen ihannoijat ovat saaneet lisää vettä myllyynsä. Nyt jos koskaan Suomi voidaan kuulemma pelastaa, jos me susirajan eli kehäkolmosen takana asuvat älyämme lopultakin pakkautua suuriin kaupunkeihin näiden uusien palveluiden äärelle.

Minusta ajatus on pähkähullu ja osoittaa lähinnä olematonta historian ja suomalaisen maaseudun tuntemusta.

Meillä nähkääs täällä maalla on osattu käyttää yhteisiä resursseja jo ennen savupiipun keksimistä.

Esimerkiksi talkootyö on ollut ikiaikainen menetelmä, jolla yhteisön koko työvoima, ammattitaito ja kalusto on kohdennettu vuoron perään kunkin talouden tarvitsemiin urakoihin. Ensin on korjattu teidän heinät, sitten meidän ja lopuksi toiskankin. Jo toistasataa vuotta sitten kiskottiin hevospelillä puimakoneosuuskunnan rakkinetta talosta toiseen.

Saman jakamistalouden uudempi versio on toiminut vuosikymmeniä mainiosti meidän naapurinisännillä: toisen isolla puimurilla on puitu suurin osa kylän pelloista ja viljat on kuivattu toisen isossa kuivurissa.

Maa- ja kotitalousnaisten historiaan sukeltaneena tiedän, että naiset ovat keränneet varoja paitsi kursseihin ja retkiin myös yhteisiin hankintoihin: sadan tai viidenkymmenen hengen ruoka- ja kahvikalustoihin, kahvinkeittimiin, voileipälaatikoihin, kangas- ja luomapuihin. Mehumaija oli monen naisosaston yhteishankinta 1950-luvun alussa.

Nykyään meidänkin kylällä kiertää muun muassa videotykki. Samoin kylälehden, näytelmäkäsikirjoitusten ja käsiohjelmien monistamiseen riittää yksi tehokas kopiokone.

Se urbaani jakamistalous, jossa iso raha liikkuu ja kiertyy ulkomaille, ei minusta ole sen arvokkaampaa – eikä niinkään arvokasta – kuin tämä kotoinen jakamisen taito.

Kyllä maallakin käytetään vilkkaasti yhteisiä FB-sivuja, jotta kysyntä ja tarjonta kohtaavat, mutta tekniikkaa tärkeämpää on jakamisen halu ja taito. Sen turvin me täällä maalla tulemme selviämään silloinkin, kun luonnonkatastrofit ja muut mullistukset romahduttavat kaupunkien jakamistalouden muutamassa tunnissa.