Tavaroiden saattohoitoa

Sini Finsk ja Tarja Vuorinen ovat tällä kertaa löytäneet poistettavien joukkoon pieniä lasipurkkeja. 

Tänään lähti viisi lääkärikirjaa, näin paksuja, sanoo Tarja Vuorinen ja näyttää muutamaa senttiä sormillaan. ”Olin ihan järkyttynyt. Mihin ihminen tarvitsee viittä lääkärikirjaa!” hän ihmettelee itsekin.

On hän joskus varmasti tarvinnutkin, mutta ei tarvitse enää. Kuten ei myöskään pussukallista ruskeita Echinaforce-pulloja, joista on kyllä etiketit hyvin liotettu pois. Niitä Tarja täytti aikoinaan uuttaessaan kasveista erilaisia öljyjä käyttöönsä, mutta nyt tyhjät purtelot korkkeineen saavat lähteä.

Tarja on tyttärensä Sini Finskin kanssa perannut kotiaan tavaroista jo parin vuoden ajan.

”Lähdimme siitä, että tavaraa täytyy saada kylmästi pois niin kauan kuin olen kunnossa ja ennen kuin oikeasti kuolen. Kutsummekin tätä kuolinpesän korjaamiseksi, se on meidän hevosenleikkiä, huumoriamme”, Tarja kertoo.

Puuhan toinen nimitys on tavaroiden saattohoito.

”Etsimme esineille uutta elämää ja loppukohdetta – jonkun muun luona.”

Muutamia esineitä, kuten Arabian astioita, Tarja ja Sini ovat myyneet Tori.fi:ssä. Valtava määrä on jaettu vastikkeetta ilmoittamalla Facebookissa olevalla Ilmaiseksi Lahti + lähiympäristö -sivulla.

Tavaroille on löytynyt ottajansa.

”Olemme yhteen huoneeseen koonneet laatikkokaupalla vaatteita ja keittiötarvikkeita. Ihmiset ovat tulleet penkomaan, ja yleensä parissa tunnissa kaikki on ollut poissa.”

Tavaroita on viety myös Pelastusarmeijaan sekä esimerkiksi vanhoja lakanoita, vilttejä ja tyynyjä kissatalolle.

”Haluan mahdollisimman paljon kierrättää ja mahdollisimman vähän heittää roskiin. Ekologisuus kuuluu luonteeseen jo ammatinkin puolesta”, vyöhyketerapeuttina toimiva Tarja selvittää. Tytär Sinikin on samassa ammatissa.

Tyttärensä apua tavaroiden poistoon Tarja on halunnut useastakin syystä. Ensimmäinen niistä on, että yksin homma tuntuu liian tuskalliselta ja vaikealta.

”En yksin kykene mitään pois heittämään, sillä tavaroihin on henkinen side.”

Perkaamista on kahdestaan myös mukavampi tehdä.

”Monesti tulee todettua: ’Katso miten kiva juttu, haluatko?’ Ja Sini vastaa: ’En halua.’ Okei, pannaan kiertoon sitten.”

Lääkärikirjojen lisäksi tällä kertaa on löytynyt kolme–neljäkymmentä lahja- ja kangaskassia. Huonoimmat pantiin roskiin, parhaimmat rullattiin kokoon.

”Nyt äiti yrittää tyrkyttää niitä minulle”, Sini sanoo.

Tavaroiden perkaaminen on paikallaan myös sen takia, ettei tulevaisuudessa todellisessa kuolinpesässä ole järkyttävä määrä tavaraa, jota todennäköisesti Sini joutuisi käymään läpi – hän kun ainoana jälkikasvusta asuu nyt Lahdessa.

”Olen nähnyt muutaman tutun purkavan kuolinpesää jopa vuoden. Se on henkisestikin raskasta. Minä en salli lapsilleni sellaista osaa”, Tarja sanoo.

Tämä perhe on railakkaan suora ja elämänmyönteinen, ja myös kuolemasta puhuminen on luonnollinen asia.

”Kaikesta olemme puhuneet, testamenteista, tuhkauksista. Myös hoitotahdot ja edunvalvontatestamentit on tehty, niin 90-vuotiaalle äidilleni, minulle kuin muullekin perheelle”, Tarja luettelee.

Perkaamisvaiheessa hän panee eteen tupsahtavia lasten henkilökohtaisia tavaroita, kuten piirustuksia, valmiiksi kasseihin, jotta kaksi muutakin jo aikuista lasta voivat ottaa niitä käydessään mukaansa.

Myös päättäessään luopua jostakin tavarasta hän ensin kysyy kaikilta kolmelta, haluavatko he ottaa sen itselleen, ja useimmiten vastaus on ei.

”Kun perkaus on tehty hyvissä ajoin, ei meidän lapsien tarvitse turhaan riidellä tavaroista äidin poismenon jälkeen”, Sini sanoo.

Tarja siirtyi reilut kymmenen vuotta sitten omakotitalosta kerrostaloasuntoon, ja nytkin 90 neliössä on yhä paljon tilaa. Sinin mukaan jokin päivä äidille tulee joka tapauksessa vaihto pienempään kotiin, ja silloin on helpompi muuttaa, kun tavaroita on jo valmiiksi vähemmän.

”Lisäksi äidin on paljon miellyttävämpi asua tässä, kun tavaraa ei ole mielettömiä määriä. Hän rupesi uudelleen laittamaan ruokaakin, kun alkoi löytää keittiön kaapeista astioita”, Sini kertoo.

Mitään poistettua tavaraa ei Tarja ole kaivannut paitsi parikymppisenä tekemäänsä juhlaleninkiä.

”Leninki oli aitoa raakasilkkiä ja älyttömän kaunis. En minä siihen mahtuisi, mutta joskus olisi ollut kiva hypistellä sitä.”

Itse asiassa Sinin mukaan vielä ei ole järjestelmällisesti käyty läpi niitä tavaroita, joilla on tunnearvoa.

”Ensin heitetään risat, seuraavalla kerralla tarpeettomat. Kierroksia tulee useita.”

Tarjan mielestä roina on ruma sana, eikä hän ole sellaista koskaan hankkinut.

”Kaikella tavaralla on ollut käyttöä, mutta nyt on aika selviytyä joistakin eteenpäin. En minä yhden hengen taloudessa tee mitään kymmenen litran kattiloilla ja 25 haarukalla ja veitsellä.”

Sinin mukaan omistamattomuus yleistyy, sillä monia tavaroita, kuten harrastusvälineitä, voi lainata kirjastosta. Omalle lapselleen hän on ostanut ehkä yhden vaatteen uutena.

”Kyllähän sitä miettii, että kun on jostain tavarasta maksanut paljonkin ja nyt myy sen halvalla, miten paljon rahaa on elämän aikana mennyt tavallaan hukkaan?”

Rakkaimpia perintöesineitä Tarjalle ovat junalamppu ja hänen itsensä 13-vuotiaana äidilleen ostamansa ohuenohuet riisiposliiniset kahvikupit.

”Isäni oli rautateillä töissä. Muistan miten lapsena istuin olohuoneessa ja katsoin lampusta junan menoa ja kuvittelin isäni ohjaavan junaa.”

Tarjan mukaan sodan jälkeisetkin sukupolvet kasvatettiin äärimmäiseen säästäväisyyteen – usein välttämättömyyden pakosta.

”Isäni rakensi omakotitalon omin käsin, ja rakennusaikana naulat kerättiin maasta ja naputeltiin suoriksi ja säästettiin.”

Perheensä henkisenä perintönä Tarja pitää myönteistä elämänasennetta, terveydestä huolehtimista, lähimmäisenrakkautta ja toisten kunnioittamista.

”Vanhempani opettivat, että kaikki on mahdollista, elämässä selviytyy. On tehtävä myös kaikkea hauskaa, harrastettava ja nautittava. Samaa olen halunnut välittää omillekin lapsille”, Tarja kertoo.

Sini lisää luetteloon myös vapaan ja luovan ajattelun sekä luonnossa pärjäämisen.

”Oma lapseni oli kolmen kuukauden ikäinen, kun veimme hänet ensimmäisen kerran saareen telttailemaan.”

”Aina keksitään jokin ratkaisu. Se ei ole välttämättä paras ratkaisu, mutta aina keksitään jotain.”

”Olen nähnyt muutaman tutun purkavan kuolinpesää jopa vuoden. Se on henkisestikin raskasta.”