Joulutarina

Kolumni

TIMO PARVELA

O

lipa kerran pieni metsähiiri (Apodemus flavicollis). Valitettavasti.

Metsähiiri on maailman söpöin otus. Sen vaaleanruskea turkki, valkoinen vatsa, suuret silmät ja korvat tuovat mieleen jonkin Disneyn herttaisen luomuksen. Sellaisen, joka tahtomattaan joutuu suureen seikkailuun, väistelee vaaroja ja voittaa lopulta sekä katsojien sydämen että puolison itselleen.

Kerta kaikkiaan hellyttävä otus. Siis silloin, kun se on metsässä, jonne se kuuluu. Jossa sen paikka on. Jossa sillä on sen ekologinen lokero tai mikä lienee. Ja johon se ei ilmeisesti ole lainkaan tyytyväinen, koska väen väkisin tunkee väliseiniemme sisään, roskakaappiin, alapohjaan, välipohjaan, yläpohjaan ja kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin paikkoihin.

Se alkoi syksyllä ilmojen viilettyä. Heräsin aamuyöstä ääneen, joka kuulosti siltä kuin joku rouskuttaisi näkkileipää korvani juuressa. Todellisuudessa kutsumaton vieras järsi sähköjohdon suojaputkea väliseinässä.

Paukutin nyrkillä seinää ja herätin vaimoni, joka väitti, ettei saanut nukuttua, koska metelöin. Syyllinen oli tietysti ihan muualla. Kirjaimellisesti, sillä se pakeni rikospaikalta väitellessämme.

Aamulla jyystin kipsilevyyn aukon, jotta pääsin kurkistamaan seinän sisään. Mieleeni oli nimittäin iskenyt huoli siitä, että hiiri oli järsinyt johtoja tai vaihtoehtoisesti saanut sydänkohtauksen, jonka seurauksena talomme täyttyisi kohta makean kuvottavalla lemulla. Ei mitään.

Seuraavan yönä viritin uudenmallisen muoviloukun vessan välikattoon. Aamuyöstä heräsin kiukkuiseen räpistelyyn. Hiiri pomppi hulluna vessan katossa toinen tassu kiinni loukussa. Vedin loukun siihen viisaasti sitomastani narusta luokseni, sillä seurauksella, että hiiri puri minua sormeen, irtosi loukusta, tippui vessan lattialle ja syöksyi oven ali makuuhuoneeseemme.

Vaimoni heräsi siihen, kun jahtasin hiirtä karhupumpun kanssa ympäri sänkyä. Hän väitti, ettei saanut nukuttua, koska metelöin. Syyllinen livahti väitellessämme rikospaikalta.

Alkoi suurimittainen hiirijahti. Tätä kirjoittaessa olen nyt loukuttanut kolmisenkymmentä hiirtä katosta ja roskakaapista. Herään säännöllisesti rämähdyksiin ja räpinöihin. Käyn tyhjentämässä loukut ja viritän uudelleen. Vaimoni kääntää nykyisin vain kylkeä ja tuhahtaa.

Olen myös viritellyt loukkuja sisälle taloon, saadakseni kiinni sen ensimmäisen karkulaisen. Yö toisensa perään loukut kuitenkin pysyvät tyhjinä ja ihmetykseni kasvaa. Mihin se katosi?

Pesukoneemme hajosi viikko sitten. Rumpu vain lakkasi pyörimästä ja pyykkivuori kasvoi eksponentiaalisiin mittoihin parissa päivässä. Arvasitte oikein. Huoltomiehet irrottivat moottorin juoksupyörän ja hihnan väliin kiilautuneen hiiren, josta laskuttivat sata euroa. Pesukone on näemmä toimiva hiirenloukku, mutta aika hinnakas. Satanen ja vainaa.

Sitten näin asian valoisamman puolen. Ne loukuttamani kolmekymmentä sukulaista. Satanen kappale. Olin tienannut omaisuuden.

Joulumieli täytti sydämeni ja annoin hiirulaiselle anteeksi. Voiko sen suurempaa joululahjaa olla kuin antaa tai saada anteeksi? Täten julistankin talossamme joulurauhan. Hyvää joulua! Taistelu jatkuu vasta loppiaisen jälkeen.