Siirretty rajapyykki

Piirros: Stiina Hovi 

Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta kun moskulalla ja isolla tuurnalla kilkuttelin kiveen numeroa 4. Kivi on erityisellä silmällä valittu, litteä, sileä ja tyynymäiseksi lohkoutunut luonnonkivi. Painoa kivellä oli niin, että sitä piti siirrellä rautakangella.

Vaikka numeroa saa kilkutella lähes tunnin ajan, olin tyytyväinen. Tämä oli oleva omaa maata. Tietenkin pihatontin lisäksi.

Maanmittari osoitti paikan: 173 cm sivuun tielle isketystä teikistä. Se oli oleva niin sanottu ”siirretty rajapyykki” ja osoitti ostamamme pienen metsäpalstan lounaisen kulman. Siihen tien sivuun hyvä kuoppa, kiven alaosa kuoppaan, ja olin sitä mieltä että pyykki on pantu ja pysyy.

Siinä se olikin; aina päivälenkkiä kulkiessa silmä pyyhkäisi pyykin paikan ja sihtasi poikittaista rajaa.

Noin se menee, naapurin hevoslaitumen aidan suunnassa.

Kunnes kylän vesihuolto-osuuskunnalle urakoiva kaivinkone lähestyi. Tunnistin vaaran jo urakoitsijan otteista: nyt mentiin eikä meinattu! Naapurilta oli jo linjaa tuotaessa kaivettu hävöksiin yksi rajapyykki.

No, vastaava valvoja kuunteli rajapyykin osoitukset, koska pyykki kierrettiin siististi ja edettiin metsänreunaa muutenkin tarkasti merkittyä linjaa seuraten.

No hyvä. Merkitsin kuitenkin varmuuden vuoksi molemmat vesilinjan vieressä olevat pyykit kepillä ja merkintänauhalla. Merkkinauhat vain pyörivät talvituulessa. Näin mentiin kevääseen.

Kunnes tuli saman urakoitsijan toinen kaivuri, joka laapaisutekniikkaa käyttäen siisti ja tasoitteli vesi-ja viemärilinjan paikat. Ilmeisesti sana rajapyykeistä ei ollut kiirinyt tälle kaivurikuskille asti, koska hän laapi molemmat merkityt rajapyykit kadoksiin. Siellä ne molemmat rajapyykit jossakin someron taskussa ovat. Mutta raja on nyt epäselvä.

Sen pyykin paikanhan näkee kuka tahansa metsäammattilainen gps-laitteilla, sanoo joku. Toinen taas sanoo, ettei niihin kepseihin ole luottamista. Pahimmillaan niiden paikannus heittää 5 metriä suuntaansa.

Itse olen sitä mieltä, että mikään gps ei tässä kelpaa. Palstan molemmat kulmapyykit on hävitetty. Tässä tarvitaan maanmittaria ja kulut saa maksaa urakoitsija.

Olen sen verran talonpoikaisuutta koko ikäni hengittänyt maalainen, että pidän rajapyykin hävittämistä lähestulkoon rikollisena välinpitämättömyytenä. Itse asiassa tunnetasolla koen asian rikokseksi. Mikään ei ole niin törkeätä kuin rajapyykin hävittäminen, siirtäminen tai väärentäminen.

Näistä asioista on Suomessa käräjöity tuhannen vuoden ajan, eikä turhaan!

Ja kun ne oli merkittykin, juputan äänettömästi itsekseni ja samalla naureskelen järkiminällä omia reaktioitani.

Keskiajalla se kaivurimies kilkuttelisi kiltisti uuden kivipyykin numeroineen, minun katsellessani päältä miekka kädessä, että jälki on oikeanlaista…

Ja kun ne uudet, oikeat, kivestä tehdyt rajapyykit pannaan paikoilleen, maalaan kummankin pyykin otsan keltaisella liikennemerkkimaalilla. Ne oranssit putkivartiset rautamötikät eivät tähän sovi, olen päättänyt.

Mitä siitä tulisi, jos tällälailla voisi yleisemminkin toimia. Jos vaikka joku liikennemerkki olisi mielestäni turhanaikainen, kävisin sen omakätisesti pois irrottelemassa. Pitäähän autolla saada ajaa!

Tai jonkun pensasaita olisi tienristeyksessä mielestäni näkemäeste, niin kävisin sen yleisen turvallisuuden nimissä moottorisahalla kaatamassa. Pitäähän siinä kulmassa nähdä, ettei lasten päälle aja!

Tai hautausmaalla olisin sitä mieltä, että naapuripaadet häiritsevät meidän sukuhautaa ja kärräisin ne kivet omin luvin suoraan poistoihin. Pitäähän sitä hautausmaallakin ilmaa olla!

Tai kaupungissa siirtäisin betoniporsasta sivuun, että pääsisin autolla oikaisemaan kevyen liikenteen väylää pitkin. Tai miksen suoraan lainaisi tuota autoa, kun siinä on avaimetkin lukossa. Tai rupeaisinko asumaan tuossa talossa, kun siinä näkyy olevan lumityötkin tekemättä.

Pitäkää ihmiset rajapyykit kunniassa!

Ja lisään itselleni: ja asioiden suhteet kohdallaan.

JUHA KUISMA