KAIVOS ELÄÄ AIKANSA
Jouko Tapper, Maija Isokääntä, Urpo Viitala ja kaivoksen kuljettimen koukku. Se ja pala rikastamoa ovat lähes kaikki mitä kaivoksen monista rakennelmista jätettiin jäljelle.
Helena Luusua uskalsi tulla ”kuolevaan kylään” eikä aio lähteä pois.
Kaivoshovi oli joskus kylän ylpeys. Sen rappio näyttää miten koko kylälle olisi voinut käydä ilman asukkaiden omaa aktiivisuutta.
Kylän koulussa on seitsemän opettajaa ja lapsia sata, enemmän kuin koskaan.
”Vaikka heti tanssit pitäisi.” Urpo Viitala kävelee hylätyn Kaivos- hovin pääsalissa, jonne mahtui täysimittainen lentopallokenttä.Uusi kaivos tuo elämää ympärilleen. Kaivoskylät ovat oman- laisiaan yhteisöjä, joiden elämä on vahvasti sidoksissa kaivoksen kohtaloon. Vaan onko elämää ilman kaivosta?
Suomessa eletään kaivosteollisuuden nousun aikaa. Kainuussa iloitaan Talvivaaran kaivoksesta, joka työllistää rakennusaikana toista tuhatta ja pysyvästi kolmisensataa ihmistä – kerrannaisvaikutuksineen pari tuhatta. Myös Lapissa uskotaan kaivosten tuovan pian sekä työtä että vaurautta.
Samankaltaista hyörinää kaivosten ympärillä oli viimeksi 50-luvulla, jolloin niitä avattiin puolenkymmentä.
Suurimpia ja kauneimpia olivat Outokumpu Oy:n Lampinsaaren sinkkikaivos Vihannissa ja Otanmäki Oy:n vanadiinikaivos Vuolijoella.
Niiden kaivoskylät nostettiin tyhjän ympärille, toinen Kainuun korpeen, toinen pohjoispohjalaiselle suolle. Lampinsaareen rakennettiin tiivis, omaleimainen kylä englantilaisen puutarhakaupungin mallin mukaan. Myös Otanmäkeen muodostui vahva yhteisö, joka ei aina halunnutkaan sopeutua maalaispitäjän elämäntyyliin.
Molemmat kaivokset on jo ajat sitten suljettu, mutta kylät eivät ole autioituneet. Otanmäen pelasti hyvä jälkihoito, Lampinsaaren kyläläisten oma sinnikkyys.
Kyläläisten usko tulevaisuuteen käänsi entisen kaivoskylän uuteen kukoistukseen.
”Kyllä 90-luku oli raskasta aikaa. Kaikki oltiin masentuneita ja ihan lamassa. Olihan lama koko Suomessakin, mutta meillä se oli syvempi kuin missään. Me oltiin opittu siihen, että joku tekee kaiken meidän puolesta. Sitten yhtäkkiä ei ollutkaan auttajia eikä meitä tarvinnut kukaan.”
”Aikamme odoteltiin ratsuväkeä karauttamaan apuun, mutta ei sitä mistään tullut. Alettiin uskoa että tähän tämä kaikki loppuu.”
Kaikki eivät luovuttaneet
”Tuo Maija tämän kylän pelasti”, vanha kaivosmies Jouko Tapper väittää.
”Ei se niin ole. Tässä on ollut monta ihmistä mukana”, kiistää Maija Isokääntä.
”Yhtenä päivänä Sulo Nurkkala sanoi jossain kokouksessa, että ei tämä tähän lopu. Silloin minä ajattelin, että tuossa on yksi joka uskoo kylän tulevaisuuteen, ja kun minäkin uskon niin meitä on kaksi. Sitten meitä kertyi kolmas ja neljäs...”
Lopulta koossa oli parinkymmenen tarmonsa löytäneen kyläläisen joukko, joka pani tuulemaan.
”Tajuttiin, että vain me itse voimme itseämme auttaa. Muita se ei edes kiinnosta. Alettiin ihan yksinkertaisista jutuista. Merkittiin nauhalla ne lyhtypylväät, joista oli lamput palaneet. Osasivat päivällä sitten vaihtaa lamput.”
EU-raha auttoi
”Lopulta löydettiin se ratsuväkikin.”
Se oli EU, josta alettiin saada hankerahaa ja projektirahaa. Omarahoitusosuus, jota vaadittiin puolet joka hankkeessa, raavittiin omasta selkänahasta. Kaikkea tehtiin talkoilla.
Nyt kylällä on taas kyläkonttori ja siinä kerhotilat nuorille sekä paja miehille, ahjoineen kaikkineen. On kylän henkireikä: maauimala, leikki- ja pallokentät ja camping-alue. On hiihtoladut, naisten talo jossa toistakymmentä naista helskyttää kangaspuita.
Kylän koulussa on seitsemän opettajaa ja lapsia sata, enemmän kuin koskaan.
Kylä asukkaille
Aluksi lampinsaarelaisetkin ajattelivat, että kylälle pitää saada uusia yrityksiä. Aika pian huomattiin, ettei se tie vie mihinkään. ”Käärivät meiltä rautatienkin kerälle ja veivät raiteet pois.”
Päätettiin kehittää kylää hyvänä asuinpaikkana. Vain kyläläiset voivat pitää kylän elävänä. ”Ei tänne kenenkään pitänyt haluta. Eihän täällä ole työpaikkoja, eikä yrityksiä tullut. Perheitä kuitenkin muutti kymmenittäin. Niitä tuli Helsingistä ja Lapista, Savosta ja Turun seudulta.”
”Meillä oli täällä kaikkien heimojen kirjo jo kaivoksen aikana. Me ymmärrämme täällä erilaisia ihmisiä.
Tervetuloa vain. Pari asuntoa on nytkin myynnissä.”
Kenen ei pitäisi muuttaa tänne? ”Jos haluaa olla omissa oloissaan, kylä ei ole paras paikka”, Isokääntä sanoo.
”Täällä halutaan tietää ihmisten asiat. Mutta vastaavasti täällä myös huolehditaan toisistamme.”
”Kuoleva kylä”
Mitä kunta teki kylän hyväksi? Sitä pitää hetki miettiä. Ensin ei tule mieleen mitään, mutta: ”Antoivat sentään erityisluokan tänne. Se vahvistaa koulua ja opettaa meille erilaisuuden arvostamista.”
Paljon ei ole ollut iloa muistakaan kotimaan viranomaisista. Maakuntien yrityksiä rahoittavasta Finverasta sanottiin kahvilayrittäjällekin, että ”älä sinne Lampinsaareen mene. Se on kuoleva kylä.”
Sellaisia lausuntoja on vieläkin ikävä kuulla, vaikka ei niihin uskoisikaan.
Helena Luusua tuli varoituksista huolimatta ja on nyt pitänyt kahvilaa neljä vuotta. Synttärikahveja juotiin pari kuukautta sitten. ”Kaikille tarjosin kakkukahvit jotka paikalle tulivat.”
Kahvilanpidon lisäksi Luusua opettaa lapsille tapoja. Kannustukseksi lapset saavat aina keskiviikkoisin ilmaiset ”koululaismunkit”.
Hyvät tavat täällä on aikuisillakin. Kaikki tervehtivät kaikkia. Jos jonkun kulkijan käsi ei nouse, syy on siinä, että hän tulee muualta.
Lampinsaari kukoistaa
Lampinsaaresta on saatu monet otsikot lehtiin. Kyläläiset nauravat vieläkin roskalehteä, joka otsikoi juttunsa ”Varkaiden paratiisi”.
”Vaikka täällä ei tarvitse edes autoaan lukita”, neljä vuotta sitten kylään muuttanut Urpo Viitala parahtaa.
Kylän kuolema on julistettu moneen kertaan. ”Lampinsaaren nousu ja tuho” -otsikko miellytti ehkä heitä, jotka aikanaan vähän kadehtivatkin etuoikeutettua kylää.
”Kyllä me olimme etuoikeutettuja. Meillä oli kaikkea, jos vain jaksoimme töissä käydä. Yhtiön miehet kävivät vaihtamassa lamputkin asuntoihin kun vain soitimme.”
Sitten yhtäkkiä ei ollut mitään. Aluksi näytti että kaikki halusivatkin että kylä kuolee. Ketään ei kiinnostanut.
Nyt otsikoksi voisi kelvata vaikka ”Lampinsaari kukoistaa”. Mutta eihän sellaisia otsikoita nähdä monissakaan lehdissä.
Talot sai halvalla
Kylällä oli parhaimmillaan 1 500 asukasta, huonoimmillaan 300. Nyt taas 450. Kahden ja kolmen perheen talot on muutettu yhden perheen asuttaviksi.
Vain yksi talo ja pari kerrostaloasuntoa on tyhjillään. ”Mekin ostimme talomme 26 000 mummonmarkalla”, Maija kertoo.
Outokumpu Oy:tä kiitetään siitä, että se myi talot sopuhintaan. ”Siitä sen sijaan ei kiitetä, että yhtiö kaatoi lähtiessään kaivostornin.”
Nyt tornia ei enää saisikaan kaataa. Museovirasto haluaa suojella ehjän kylämaiseman kokonaan.
Kaivoshovi rapistuu
Myös Kaivoshovin kohtalo oli ikävä. Talossa oli elokuvateatteri, keilahalli ja täysimittainen lentopallokenttä sekä näyttämö. Yhtiö olisi myynyt kaiken pilkkahintaan kunnalle ja olisi vielä kunnostanut osan tiloista linja-autoasemaksi. Kunta vain ei huolinut, odotti kai saavansa kokonaan ilmaiseksi.
Niin talo lipsahti keinottelijoille, ja ”sitä ei omista enää kukaan”. Kiinteistö on pankin taseessa nollan euron arvoisena. Hieno talo rapistuu, kun vedet valuvat pitkin ulkoseiniä ja vähän katonkin läpi.
Nuoret typerykset kävivät talossa rikkomassa paikkoja, muun muassa tuhansien arvoiset elokuvakoneet.
Kaivoshovista ei kuitenkaan tullut kylän vertaiskuvaa. Lampinsaaren aikoinaan komein talo rapistuu, mutta kylä valittiin muutama vuosi sitten maakunnan vuoden kyläksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
