Viisikymppisten vahvat eväät

Taavetin lukion abiturientit vuosimallia 1978. Seuraavalla aukeamalla on kerrottu kuvasta ympyröityjen henkilöiden tarinat tarkemmin. 

TEKSTI: Riitta Mustonen KUVAT: Kotialbumit PIIRROS: Stiina Hovi

Taavetin lukion 1978 ylioppilaat ovat päätyneet asumaan pääasiassa

Etelä-Suomeen

Neljä on perheellistyttyään palannut asumaan Luumäelle, viisi asuu lähikunnissa ja kahdeksan pääkaupunkiseudulla. Siilinjärveä pohjoisemmaksi ei ole muuttanut kukaan, ja Turkuun muuttaneella on pisin matka entiselle kotiseudulle.

Taavetin lukiossa Luumäellä kirjoitti vuonna 1978 ylioppilaaksi 29 nuorta, joista viisi oli poikia. Lukio oli pieni, alle sadan oppilaan maalaiskoulu, joka sekin vietti tänä syksynä 50-vuotisjuhlia.

Luumäki sijaitsee Kouvolan ja Lappeenrannan välissä Kaakkois-Suomessa. Kunnan ainoat koulut ovat peruskoulu ja lukio, joten jos mieli jatko-opintoihin, oli hakeuduttava muualle. Niin kaikki tekivätkin.

Entiset luumäkeläisnuoret muistavat lapsuutensa turvallisena ja kehuvat saamiaan eväitä. Pientä koulua on oppinut arvostamaan varsinkin jälkikäteen. ”Meidän aikaan ei ollut kursseja eikä liikaa valinnaisuutta”, kiittää Tarja Häkämies, nykyisin opettaja.

Harrastusmahdollisuudet olivat 1970-luvun maaseudulla aika rajalliset. Maatilojen lapset oppivat työntekoon eikä vanhemmilla ollut aikaa kuljettaa harrastuksiin. Vapaa-aikoina urheiltiin, pelattiin, luettiin ja seurusteltiin kavereiden kanssa.

Pienissä kylissä kaikki tunsivat toisensa ja sosiaalinen kontrolli pelasi. Tarja Ruoppa muistelee, että mitään kotiintuloaikoja ei ollut, koska niitä ei yksinkertaisesti tarvittu. ”Lausumattomien sääntöjen noudattaminen oli nuorille itsestään selvää.”

Vuoden 1978 ylioppilaat eivät seuranneet vanhempiaan uranvalinnassa. Kenestäkään ei tullut maanviljelijää, vaikka se oli vanhempien yleisin ammatti. Maatilojen lapset opiskelivat muun muassa varatuomariksi, insinööriksi, ekonomiksi, merkonomiksi, sairaanhoitajaksi. Muutaman luokkalaisen veli jäi sentään jatkamaan kotitilaa.

Eläinlääkärin tyttärestä tuli diplomilaulaja, kyläkauppiaan pojasta kenraali ja metsäteknikon pojasta näyttelijä. Juustomestarin poika on johtanut raviratoja, mutta opettaa nyt ammattikorkeakoulussa ja poliisin tytär paimentaa lapsia koulussa.

Lukioaikana kukaan ei ollut vaihto-oppilaana ulkomailla eikä kukaan ole asettunut pysyvästi asumaan ulkomaille. Kansainvälistymisestä alettiin puhua enemmän vasta myöhemmin.

Moni mainitsee viidenkympin iän rajapyykkinä, jolloin miettii, mitä vielä voisi elämässään tehdä. Jos jotain aikoo muuttaa, niin nyt olisi aika, kun eläkeikään on vielä toistakymmentä vuotta.

Perheellisille muutos tulee jo siitä, kun lapset alkavat aikuistua. Parilla uusperheellisellä on vielä alle kouluikäisiä lapsia, mutta useimpien lapset ovat jo maailmalla.

”Täytyy myöntää, että nyt kun lapset alkavat olla omillaan, on tosi ihanaa olla vaan, nauttia vapaudesta ja kahdestaan olosta ilman aikatauluja ja jatkuvaa menemistä. Laskin, että pahimmillaan minulta meni aikaa lasten harrastuskuljetuksiin kahdeksan tuntia viikossa”, kertoo neljän lapsen äiti Ritva Vanhoja.

Tapani Pukille muutosta tärkeämpää on, että pysyy työelämässä pois pahimmasta oravanpyörästä. ”Saattaa siis olla, että pystyttelen tässä perinteisen kenttämaanmittarin roolissani.”

Viiteenkymmeneen ikävuoteen mahtuu jo monta käännettä. Osa on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa, jotkut käyvät säännöllisesti kotikunnassa tapaamassa vanhenevia vanhempiaan.

Perhesuhteet vaihtelevat. Kukaan ei ole kuollut, mutta ainakin yksi on jäänyt leskeksi ja aika moni eronnut vähintään kerran. Sinkkuna elelee pari, kolme.

Todella suurperheinen ei ole kukaan, mutta kolme–neljä lasta on ihan tavallinen lapsiluku. Lapsettomiakin on. Yksi tunnustaa jo potevansa mummokuumetta.

Onpa porukassa yksi julkkiskin. Mäkisen Jarmosta tuli näyttelijä – sen olisi saattanut ehkä ennustaakin lapsuuden laulu- ja runoharrastuksista.

Kaikilla on elämää todennäköisesti vielä jäljellä melkoinen tovi, keskimäärin 33 vuotta, kun elinikäennuste vuonna 1959 syntyneillä on keskimäärin 83-vuotiaaksi. Mitä vielä toivoisi?

Terveyden säilyttäminen on useimpien toivelistalla, sillä kaikenlaista kremppaa on jo alkanut olla. Osa miettii jo eläkepäiviä, mutta monen mielestä elämän tahtia voisi kohtuullistaa jo nyt.

”Kun voisi vähentää työntekoa ja käyttää enemmän aikaa monenlaiseen käsillä tekemiseen: käsitöitä, ruuanlaittoa pitkän kaavan mukaan, leipomista, askartelua”, haaveilee Ritva Vanhoja.

”Vaikka 50 on vain luku muiden joukossa, ainakin minä olen joutunut toteamaan, että ikää on todella tullut. Vanhemmat ovat vanhentuneet silmissä ja heille on tullut kaikenlaista vaivaa ja he kaipaavat apua.”

Vaikka kukaan ei lukiosta päästyään ajatellut viettävänsä koko elämäänsä Luumäellä, kotikuntaan on palannut erilaisten vaiheiden kautta neljä.

Silti maaseutu ja erityisesti Luumäki on iän karttuessa tullut monelle rakkaaksi ja läheiseksi. Osalla on kesämökki kotiseudulla ja jotkut tilaavat paikallislehteä yhdyssiteenä juuriinsa.

”Luumäki on kiinnekohta, akkujen lataamispaikka. Olen ylpeä juuristani ja ennen kaikkea siitä, että olen Etelä-Karjalan tyttö täällä hämäläisten joukossa”, toteaa Tarja Häkämies.

Kuopiossa kolmetoista vuotta asunut Seija Okulov miettii, että maalaiselämän viettäminen järven rannalla ja oman identiteetin vahvistaminen kutsuvat kotiseudulle. ”Luumäki on minussa ja pidän itseäni luumäkeläisenä, vaikka suurimman osan elämästäni olen jo elänyt pois sieltä.”