Kun paljon antaa, paljon saa

Erityisesti Baltian maat ovat laskeneet puolustuksensa puhtaasti Naton pelotevaikutuksen varaan. Espanjalaiset sotilaat harjoittelivat Naton Latvian-taisteluosastossa helmikuussa. Kuva: Gatis Indrevics

Mielipide|Politiikka

13.5.202210:00

Kolumni

Jouni Kemppainen

Suomen Nato-jäsenyyden lähestyessä keskustelu läntisen puolustusliiton käytännön vaikutuksista on edelleen haparoivaa. Erityisesti tulevat vastuut ja uuden liittoutumisen mukanaan tuomat velvollisuudet kaipaavat yhä selventämistä.

Jo pelkästään Suomen tulevan Nato-jäsenhakemuksen saama suuri huomio läntisessä mediassa on osoitus maamme erityisluonteesta suhteessa epävakaaseen Venäjään. Kun Suomi odotetusti liittyy Naton jäseneksi, läntinen yhteisö saa uuden jäsenmaansa ohella 1300 kilometriä rajaa sellaisen maan kanssa, joka uskoo olevansa sodassa Natoa vastaan.

Suomen puolustusvoimien iskukyky on tällä hetkellä eurooppalaisessa tarkastelussa hyvä. Maamme yhteensopivuutta Naton kanssa on kehitetty vuosia ja yhteistä tilannekuvaa on jaettu läntisten kumppanien kannalta pitkään. Meillä on heille paljon annettavaa, mutta samalla vanhat jäsenet ottavat uuden riskin.

Ne sitoutuvat puolustamaan maata, joka on useita muita valtioita alttiimpi venäläisten sotilaalliselle hyökkäykselle. Suomi saisi konfliktin uhatessa varmasti huomattavan tuen, mutta se riippuisi kuitenkin kunkin jäsenmaan poliittisesta tahdosta, sekä nyt että tulevaisuudessa.

Kysymys on vastavuoroisuudesta. Erityisesti Baltian maat ovat laskeneet puolustuksensa puhtaasti Naton pelotevaikutuksen varaan. Pitääkseen tätä yllä ne ovat aktiivisesti osallistuneet Naton hankkeisiin muun muassa Afganistanissa. Samoin ovat tehneet Tanska ja Norja.

Vaikka Suomi on sotilaallisesti naapurimaitaan vahvempi, on päivänselvää, että myös meidän on annettava Natolle paljon saadaksemme itse tukea hädän hetkellä.

Tämä tarkoittaa huomattavaa valmiutta osallistua Naton operaatioihin myös muualla, Baltian maiden puolustukseen varautumista ja Naton harjoitusten sekä jopa tukikohtien sallimista omalla maaperällä. Ydinaseiden sijoitus Suomeen sen sijaan lienee teoreettinen.

Jos Suomi aikoo liittoutua sotilaallisesti, se tarkoittaa liiton toimiin osallistumista. Nato ei kaipaa ”hang around membereitä”, eikä Suomenkaan kannata tällaista asemaa tavoitella.

Erityisen tärkeää vastuista ja riskeistä puhuminen on Naton kannattajille.

Suomalaisille on puhuttava suoraan, kun jäsenyydestä päätetään. Se on varmin tae pitää yllä puolustushenkeä sitten, kun sitä oikeasti liittoutuman osana koetellaan.

Samalla on huomattava, etteivät suomalaiset perinteisesti ole läntiseen puolustusliittoon halunneet. Eivätkä he haluaisi välttämättä nytkään ilman Venäjän aggressiivista, ihmisarvosta piittaamatonta ja kansainvälisistä sitoumuksia halventavaa ulkopolitiikkaa.

Nykyisessä tilanteessa Nato-jäsenyys on sotilaallista liittoutumattomuutta turvallisempi ratkaisu, mutta ongelmaton se ei ole tulevaisuudessakaan. Jo tässä vaiheessa sekä poliittisten päättäjien että myös valistuneiden kansalaisten kannattaa suunnata katseensa seuraaviin vuosiin.

Erityisesti Yhdysvaltain tulevien vaalien, seuraavan presidenttikisan ja ulkopolitiikan linjausten seuraaminen koskee Nato-jäsenyyden myötä suoraan myös meitä. Sama pätee Britanniaan, Ranskaan ja Saksaan. Koko maailma näyttää aivan erilaiselta, kun sitä katsoo Nato-lasien läpi.

Samalla Suomen on otettava kaikki irti mahdollisuudesta päästä vaikuttamaan Naton linjauksiin. Oma vahva puolustus ja Venäjän naapuruus antavat pienenkin maan sanoille painoarvoa.