Pelastus tulee valkoisella Cadillacilla

Tänään olen saanut kirjoittaa melko tarkalleen 20 vuotta kolumneja tähän lehteen. Sinä aikana on muuttunut kaikki eikä ehkä sittenkään mikään. Maaseudun Tulevaisuus on kasvanut MTK:n lehdestä paljon luetuksi yleismediaksi, joka orastaa maaseudulta. Oma optimismini on himmentynyt. En usko kuitenkaan siirtyneeni kokopäiväpessimistien leiriin, vaikka rakkaani minua siitä usein varoittaa.

Muistan hyvin ensimmäisen aiheeni. Kirjoitin tilani pelloilta vuosikymmenet kerätyistä kivistä, joita siihen aikaan ajelin tulevan luomukanalan kruntiksi. Olin vuotta aiemmin jättänyt tiedotuspäällikön hommat viljelijöiden etujärjestössä ja alkanut uida vastavirtaan uuden EU-ajan talonpoikana. Kaikki, mihin olin nuoren ikäni valmistautunut, oli muuttunut yhdessä yössä 16.10.1994.

Siihen aikaan luomu oli vielä himmeiden hommia. Yhteisöllisyys on maaseudun valtteja, mutta erilaisia ratkaisuja on ollut joskus vaikea ymmärtää.

Monta kertaa olen miettinyt matkan varrella sitä strategista valintaa, joka Suomessa 1990-luvun alussa tilanteen pakottamana nopeasti tehtiin. Silloin valittiin maataloustuotannon voimakkaan tehostamisen linja vaikka vaihtoehtona oli esimerkiksi Itävallan omaksuma monitoiminnallisen maatalouden malli.

Meillä luotettiin siihen, että pieniä tiloja jatkuvasti suurentamalla ruoka halpenee ja tilatkin voivat paremmin. Tähän näyttää edelleen uskovan vihreiden markkinastalinisti Antero Vartiakin.

Suomen mallin olisi voinut perustaa myös ympäristöä kunnioittavaan erikoistuotantoon, suoriin markkinakanaviin, uusiutuvaan energiaan, matkailuun ja monipuoliseen metsien hyödyntämiseen. Kaikkea tätä on tehtykin mutta liian vaatimattomasti ja vähällä arvostuksella.

Nyt kriisitunnelmissa pitäisi uskaltaa kysyä, onko valittu järjestelmä toiminut? Onko myös viljelijä saanut osansa? Vastauksen taisi löytää kuuntelemalla viikolla eduskunnassa hallitukselle tehtyä välikysymystä maatalouden tilanteesta. Yhtä neuvottomia olivat niin oppositio kuin hallituskin.

Toisaalta: onko koskaan liian myöhäistä muutokselle?

Ehkä on parasta vain uskoa matkaan. Keväällä 1984 matkasin Kanadan preerialle maatalousharjoitteluuni. Tilamme oli vain 30 mailin päässä Winnipegin kaupungista, mutta ilman autoa olit eristyksissä ja yksin.

Vapaa-aikaan oli tarjolla yksi ratkaisu: isännän konehallin kulmalla lepäsi punainen Corolla, joka oli viimeksi käynyt Falklandin sodan aikoihin. Saisin sen käyttööni, jos se heräisi henkiin. Päivän latauksen jälkeen Toyota osoitti yhteistyökykyä.

Muutaman viikon kylvösesongin jälkeen sunnuntai suurkaupungissa tuntui ylelliseltä, kommelluksista huolimatta. Iltamyöhään vein pari harjurikaveriani lähitiloille ja olin tekemässä paluuta, kun autoni sammui auringonlaskuun keskelle maailman täydellisintä peltoaukeaa.

Minulla ei ole ajantajua eikä mielikuvaa siitä, mistä se tuli. Yhtäkkiä pölyisellä tiellä takanani oli jättimäinen valkoinen Cadillac, jonka puikoissa stetson-hattuinen cowboy kysyi, tarvitsenko apua. Sanoin, että japanilainen ei starttaa eikä kaapeleita ole.

Kaveri pudisti päätään nousematta ajopelistään ja käski hyppäämään autoon ja laittamaan vaihteen silmään. Pian tajusin, että matkalleen uupunut oli työnnetty puskurista käymään ja Cadillac jo pölypilven takana.

Näiden vuosien aikana olen vähentänyt murehtimista. Elämä maaseudulla ei ehkä ole enää sitä, mitä joskus ajattelin. Silti kokemuksesta tiedän, että valkoinen Cadillac kuskeineen voi pelastaa melkein millä tahansa harhapolulla.