Hämeen tarinankutoja

Utuisia soita, mahtavia parantajia ja muinaisia jumalia. Niitä Valkama mietti vuonna 2001 ollessaan kesätöissä tehtaassa. Yövuorossa ajatukset lensivät. ”Kirjoitin lappuun kohtauksen. Se on aika lailla kohtaus, jolla kirja alkaa”, Valkama kertoo.

Siitä saakka idea nuoresta rautakautisesta parantajasta on muhinut hänen mielessään. Vuonna 2013 tuli rauhallisempi hetki. Silloin hän päätti painaa kaasua kirjoittamisessa.

Valkamalle on ollut alusta asti selvää, että kirjoittaa joko menneisyydestä tai tulevaisuudesta. ”Minulle romantikkona nykyaika ei tarjoa mitään haaveiltavaa.”

Luonto, historia ja kirjat ovat Valkamaa vetäneet puoleensa lapsesta saakka. Äiti luki hänelle paljon satuja.

Yksi niistä oli Kaarina Huhtisen kirja Mitä tapahtui velhosuolla, joka jäi erityisesti nuoren Valkaman mieleen. ”Sen tarinan henki jotenkin natsasi siihen, miten ajattelen ja koen, kun olen luonnossa.”

14-vuotiaana hän teki Hämeen kansallispuvun kansalaisopiston kurssilla. Siellä oli myös eräs nainen, joka valmisti muinaispukua.

Näyttävä ja monimutkainen puku teki Valkamaan vaikutuksen. ”Siitäkin tuli tietty tiedonjano, että mitä Suomessa on ollut”, hän pohtii.

Lukiossa hän asui kirjaston naapurissa. ”Raahasin sieltä aina niin paljon kuin jaksoin kantaa”, kirjailija kertoo nauraen.

Luontokuvaus on tarkkaa Valkaman romaanissa, sillä se on peräisin hänen omista kokemuksistaan. ”Olen ehdottomasti visualisti. Kaiken, minkä näen, koitan sitä tuntemusta kuvata ja siirtää sen paperille tarinaan.” Romaanin paikat ovat olemassa myös oikeassa maailmassa.

Luonto merkitsee hänelle mielenrauhan paikkaa, jossa pääsee hengittämään. Se edustaa hänelle täydellisyyttä. ”En voi keksiä mitään niin hienoa, mitä tuolla jo on.”

Luonnossa liikkuessaan hänellä on usein kamera mukanaan, jolla hän metsästää kauniita kohtia. ”Mieheni tulee ihan hulluksi. Olen kuin pahin aasialainen turisti, joka haluisi ikuistaa kaiken, mutta toisaalta haluaa kokea ne.”

Rautakausi valikoitui Valkaman romaanin tapahtuma-ajaksi juurikin ihmisen ja luonnon kiinteän suhteen takia. Ihmiset elivät luonnon armoilla, eivätkä tiedemiehet olleet selittämässä asioiden syitä ja seurauksia. Silloin turvauduttiin uskomuksiin ja myytteihin.

”Olen monesti miettinyt, että jos minut heitettäisiin rautakaudelle, olisin varmaan todella ahkera uhraamaan kaikille”, Valkama sanoo ja nauraa. ”Arvostan niin nykyajan terveydenhuoltoa, mutta jos ei sitä olisi, niin mitä sitten tekisi.”

Fiktiiviseen romaaniin on ammennettu elementtejä siitä, mitä rautakaudesta tiedetään. Valkama on kolunnut läpi skandinaavisia saagoja, Suomen rautakautta ja Kansallismuseota taustatöitä tehdessään.

Jossain kohtaa hänelle iski kuitenkin ahdistus tiedon paljoudesta. Hän huomasi, että yhdelle pienelle historian osa-alueelle voisi periaatteessa omistaa vaikka koko elämän tutkimustyön.

Sen takia hän päätti olla puhtaasti tarinankertoja, joka hyödyntää kyllä aikakauden aineksia. ”En ole tieteellisen tutkijan roolissa, vaan kirjoitan tarinaa.”

Se vapautti ja helpotti, kun pystyi tarttumaan mielenkiintoisiin seikkoihin ja punomaan niistä omannäköisensä kudoksen.

”Siellä on taas niin monia asioita, käsityöt, luontoasiat, laivanrakennus… Se varmaan fiktiivisen historian kirjoittajia kiehtookin. Penkoa sitä kaikkea, mitä siellä on, ja ne herkullisimmat asiat saa kirjaan mukaan.”

Johanna Valkama: Itämeren Auri. Otava

Rami Marjamäki