"Sivusta seuraan tätä teidän hulluutta täällä" – kolumnisti Pekka Juntti katsoo Suomeen rajan takaa Ruotsin puolelta
Kantrin uusi kolumnisti palkittiin juuri tietokirjallisuuden Finlandialla, muttei halua tehdä siitä numeroa.
Pekka Juntin juuret ovat Tornionjokilaaksossa. Nykyisin hän asuu lähellä lapsuuden maisemiaan, mutta rajajoen toisella puolella, Haaparannassa. Kuva: ANTTI J. LEINONENPohjoisen mies, Lapin mies. Toimittaja ja tietokirjailija Pekka Junttia voi määritellä monin tavoin.
Erämies. "Kaveriani lainaten: kaikki täällä on jotenkin erä", Juntti kuvaa kotikulmiaan Tornionjoen varressa. Luonto on mukana kaikessa, sitä ei voi irrottaa erilliseksi alueeksi elämästä.
Kun aikaa on, mies lähtee metsälle tai metsään. "Kotijalasta pääsee hiihtämään tunturisuksilla", Juntti toteaa.
Erämiehellä on myös oma metsäpalsta. "Eli olen yksi niistä 600 000 metsänomistajasta, jotka miettivät, mitä tekisivät omaisuudellaan", Juntti kertoo.
Seurana on ihmisen paras ystävä, sillä Juntti on myös koiramies. Tällä hetkellä koiria on kolme: kaksi metsästyslinjaista labradoria ja yksi gordoninsetteri.
"Siinä on yksi liikaa", Juntti toteaa. Kolmas jäi vähän vahingossa kasvamaan viime kesän pentueesta ja nyt siitä tuntuu vaikealta luopua.
Lapsia on sopivasti kolme, iältään 7, 9 ja 12. "Ei tarvitse miettiä tekemistä, arki on pitkälti harrastushuoltajana toimimista", mies vitsailee, mutta täsmentää: "Ihan hullua kuskaamista meillä ei ole, eikä varmaan tule."
Juntin juuret ovat syvällä Torniojoen varrella, mutta sattuma heitti miehen perheineen kymmenisen vuotta sitten rajan taakse Haaparannan puolelle Vojakkalan kylään.
Hänellä on monessa mielessä näköalapaikka rajalla, joen toisella puolella on Suomi ja Liakan kylä, josta Juntin suku on kotoisin.
"Välillä unohdan, että olen itse Ruotsissa", mies hymähtää. "Katson ikkunasta Suomeen."
Sijainti on kolumnistille hyvä. "Sivusta seuraan tätä teidän hulluutta täällä", Juntti toteaa piipahtaessaan Kantrin toimituksessa Helsingin ytimessä. "Sivusta katson sieltä metsästä ja maalta."
Rajaton raja on silti helppo ylittää. Lapsuuden kotikylälle pääsee talvisin hiihtäen. Juuret ovat siinä, joki ei niitä riko.
Marraskuun lopulla Pekka Juntti kävi kollegoidensa kanssa vastaanottamassa tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjasta Metsä meidän jälkeemme.
Hän ei itse mainitse asiaa. Mutta kysyttäessä myöntää, että palkinto on aivan mielettömän iso juttu.
Toimittaja ja kirjoittaja ei halua tehdä itsestään numeroa. "Toimittaja ei saa olla keskipiste, toimittajan pitäisi olla vain välittäjä. Brändivetoinen homma ei toimi."
"Kiinnostavampaa on totuus. Sitä päin mennään. Kyllä se näkyy, jos ei pyri totuuteen."
Kolumneja Juntti sanoo kirjoittavansa useimmiten itsensä kautta. "Sillä tavalla on turvallisempaa mennä kipeimpiin paikkoihin."
Niitä kipeimpiä paikkoja Juntti ei kaihda, päinvastoin. "Usein sisäinen kipu ja levottomuus pistävät tarttumaan aiheeseen."
"Yleensä teksti lähtee jostakin yksittäisestä havainnosta. Kirjoittamalla sen saa ojennukseen itselleen."
Parhaimmillaan voi silloin avata ja koskettaa myös jotakuta toista. Sillä tavalla Juntti haluaa kirjoittaa: "Ihmisenä ihmiselle."
Lue Juntin kolumni:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat

