Toinen toistaan auttaen

Haastattelupäivän aamuna kaksi lehmää poiki. Niilo oli navetalla Minnan apuna. 

Kiintymys maatilaan yhdistää Luttisen perhettä ja saa yrittämään yhdessä, uskovat Niilo (vas.), Silja, Esko, Johanna ja Minna Luttinen. 

Johannalle ukin ja mummon talo on ollut kuin toinen koti. 

Luttisen vanha ja nuori pari asuvat eri taloissa, mutta saman pöydän ääreen kokoonnutaan ahkerasti – muulloinkin kuin jouluna. 

Kahvipöytään on kokoontunut kolme sukupolvea Luttisia: vanha pari Silja, 76, ja Niilo, 72, nuoremmat Minna, 47, ja Esko, 47, ja jälkimmäisten tytär Johanna, 20. Kuuluu iloinen puheensorina, ja vähän päästä joku hyrähtää nauruun.

”Meillä on ihan oikeesti mennyt hyvin. Oltu samassa pöydässä joulutkin”, Minna-miniä sanoo, mihin Silja-anoppi tarkentaa, että ”Syytinkiin ei kuulu muuta kuin että myö norutaan tuolla mökissä. Kaikki muu on plussaa, mitä täältä saadaan, vapaaehtoista.”

Luttisilla on niin sanottu asumissyytinki. Vuonna 1994 tehdyssä syytinkisopimuksessa määritellään, että Esko ja Minna maksavat osan tilan kauppahinnasta rakentamalla Siljalle ja Niilolle asuinrakennuksen, johon vanhalla parilla on elinikäinen asumisoikeus valoineen ja lämpöineen.

Syytingin arvo oli tuolloin satatuhatta markkaa, joka oli noin kuudesosa tilan kauppahinnasta.

Alusta asti oli selvää, että vanhalle parille rakennetaan oma huusholli.

Vain neljä ensimmäistä kuukautta asuttiin saman katon alla eli siihen asti, kunnes Niilon ja Siljan talo valmistui vajaan puolen kilometrin päähän tilan päärakennuksesta.

Silja muistaa, miten Niilo reagoi aikoinaan, kun hän heidän yhteen mennessään sanoi, ettei rupea anopin kanssa asumaan. ”Mikä luulet olevasi?”, oli mies kysynyt. Kun Minna-miniä sitten totesi saman, appiukko tuumasi vain, että ootpa viisas tyttö.

Minnan mielestä vanhalla ja nuorella emännällä pitää olla omat keittiöt. Pieni välimatkakin on ihan jees, ettei kaikki näy ja kuulu naapuriin.

Kun Minna Hukkalaan tullessaan katseli seinälle ripustettuja kunniakirjoja, hänestä tuntui, ettei hänestä ikinä ole siihen, mihin Silja ja Niilo ovat yltäneet. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Meillä itellämme ei oo yhtää rahhoo, mutta on pää ja selkänahka.”

Ensimmäisen sähkölaskun nuoripari maksoi Minnan talousopettajan palkasta.

Minnan ansiotyö tilan ulkopuolella sai jäädä, kun lapset Johanna ja Noora syntyivät. Minna siirtyi täyspäiväiseksi emännäksi.

”Ei Vieremältä löytynyt opettajan töitä. Oli helppo hoitaa toisella käellä lehmät, toisella lapset. Hirveen suuri asia oli, että isovanhemmat asuivat lähellä”, Minna kiittää.

Aamulypsyt Esko ja Minna hoitivat kahden, kun tytöt nukkuivat. Iltalypsyn aikaan Silja-mummi hoiti lapset.

”Tytöt rakastavat mummia ja ukkia yli kaiken – ja toisin päin”, Minna hymyilee.

Silja on samaa mieltä: ”Ei näiden kanssa tule tule sellaista keskustelua kuin toisten lastenlasten, että kun tulet meille, meillä on meidän säännöt. Nämä tuntevat meidän tavat.”

Kun Johannalta kysyy, hän oikein hihkaisee: ”Tämä on ollut paras systeemi! On hirveen helppo aina mennä mummolaan. Mummo on paikannu kaikki housut, ja kun käy ruohoo ajamassa niitten pihasta, niin saa aina hyvän palkkion.”

Miksi syytinki on Luttisilla onnistunut niin hyvin, kun se monilla tahtoo tuottaa enimmäkseen riitaa?

Johanna vastaa heti: ”Kaikki ovat kiintyneet tähän paikkaan ja haluavat tehdä töitä sen eteen.”

Yhtenä onnistuneen yhteiselon salaisuutena kaikki pitävät sitä, että Minna-miniä ja Niilo-appi tulevat niin hyvin toimeen keskenään.

”Ne on meijän perheen ainoat sinisilmäset ja niillä on sama horoskooppimerkki”, valistaa Johanna.

”Nousoo neljältä kumpanennii”, tarkentaa Silja.

Nykyisin Minna menee aamulla navettaan ensin ja Niilo tulee perässä. ”Jollakin lailla myö ollaan Niilon kanssa samanlaisia. Vahvatahtosia ja määrätietosia”, Minna määrittelee.

”Ei myö nyt ihan heti anneta periksi”, Niilo lisää, johon Silja huokaa, että kunpa Luoja varjelisi, etteivät nämä kaksi riitelemään rupea. Mitä siitä syntyisikään!

Vuosina 1994–2008 Niilo kävi navetalla vain, kun tarvittiin apua vaikkapa lehmän poi’ittamisessa. Kun uusi navetta lypsyasemineen valmistui vuonna 2008, tilanne muuttui.

”On ihana juttu, että Niilo on oppinut uusia juttuja uuden navetan myötä. Hän tekee appeen ja ruokkii eläimet. Siihen menee kolme, neljä tuntia päivässä. Näin minun lypsyllä käyntini sujuu paljon sutjakkaammin”, Minna kiittää.

Niilolle työ tuottaa tyydytystä. ”Kun ne lähtökohdat on sellaset, niin sitä yrittää, että olis helpompaa näillä nuoremmilla. Poliitikot kitalaki punasena huutaa, että tehkää töitä pitempään. Minä oon ikäni tykänny tehdä töitä, ja onhan ne työtkin muuttuneet, tehhään koneella nykysin.”

”Sinä oot Kattaiselle kuulijainen”, virnistää Silja vieressä viitaten pohjoissavolaiseen ex-pääministeriin.

Ei Luttisillakaan aina vain vitsailla ja virnistellä. Ristiriitoja on niin kuin jokaisessa perheessä.

”Julkisesti ei oo riielty”, vanha isäntä ilmoittaa.

”Jos on vähä keljuttanu, pysyy mökillään. Ja ainahan ne anopit käypi sörkkimässä nuorempien asioita, vaikkei olis syytinkikkään”, Silja arvelee.

Minna on oppinut, että anoppi on hyvin spontaani. ”Jos kävin ostamassa uusia vaatteita, se on tullut ja kokeillut.”

Silja myöntää uteliaisuutensa. Johanna naurahtaa, ettei mummo ole tarkistanut pelkästään nuorten ostoksia, vaan jopa kalenterit.

Nuorempana Minna otti nokkiinsa, mutta on vuosien mittaan tasoittunut. Niin kuin anoppikin. ”Nykyisin Silja on sen verran huonommassa kunnossa, ettei se ihan joka päivä tänne leijaile.”

Esko on porukan tasaisin. Hänen mielestään riitoja on ollut ollut hyvin vähän.

”Kyllä Niilokin on tosi äänetön, jos sitä joku asia suututtaa. Monta päivää”, Silja tietää.

Sopuisan yhteiselon viisaudet ovat perheessä kulkeneet äidiltä tyttärelle ja miniälle. ”Silja opetti, että hiljanen on hulluista viisain. Jos joku asia harmittaa, niin on hiljaa ja menee muualle. Sitä olen yrittänyt noudattaa”, Minna kertoo.

Siljaa naurattaa. ”Ite en oo ikinä oppina tätä. Minulla kiel ei oo kippee milloinkaan. Mutta muistelin vain edesmenneen äitini viisauksia.”

Kun Esko ja Minna ostivat tilan Siljalta ja Niilolta, navetassa oli 20 lypsävää. Silja ja Niilo olivat nelinkertaistaneet lehmämäärän vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa.

Eskon ja Minnan isännyydessä lehmämäärä on kuusinkertaistunut. Kehitys on ollut huimaa.

”Jos joku olisi sanonut silloin, että sulla on kahdenkymmenen vuoden päästä 120 lehmää ja opetat lypsämistä englanniksi, niin en olisi uskonut”, Minna toteaa. Mutta se on arkipäivää nyt.

Tilan tulevaisuus on avoin. Esko ja Minna ovat 47-vuotiaita, ja tyttäret opiskelevat opettajiksi. Kun Johannalta kysyy, kenestä tulee jatkaja, hän vastaa toivovansa, että Noora löytäisi miehen, jonka kanssa tulisi tilalle. ”Minun poikaystävästäni en voisi kuvitella viljelijää.”

Niilolle ja Siljalle syytinkiasuminen on taannut toimeentulon. ”Meillä on niin pieni eläke, ettei se olisi riittänyt mihinkään, vaikka olisi ostanut osakkeen sillä kauppahinnalla”, Niilo summaa. Hän kehottaa kaikkia sukupolvenvaihdosta suunnittelevia harkitsemaan tarkkaan ja ottamaan neuvoa joka puolelta.

”Meitä ei oo millonkaan harmittanut, että ois kaupassa tehty jotain väärin.”

Silja nauraa, että hän on Hukkalan tilan kerran myynyt veljelle, sen jälkeen ostanut vieraalta ja sitten myynyt pojalle. ”Hirveesti en oo kostunu. Eikös myö saatu (sukupolvenvaihdoksessa) rahhoo sen verran, kun meni veroja?”

Jos isovanhemmista onkin ollut iso apu lastenhoidossa, niin tulevaisuuden vanhustenhoitoa ei vielä ole ajateltu. Silja sanoo, ettei kuvittelekaan nuorten ehtivän hoitaa heitä. ”Eikä ne oo sitä lajia, että ne hoitais sänkyyn.”

Johanna ei usko, että sellainen tilanne edes tulisi eteen. ”Te ette ole sellasia, joita hoidetaan. Ukki lähtee traktorinpukilta ja sinä tuolta perunamaalta.”