Säästä aikaa – osta sudokusi valmiiksi ratkaistuina!
Haluatko avata Pandoran lippaan?Seilasin laivalla meren yli, siis puksutin risteilyaluksella Tallinnaan. Ihmisiä tulvi. Ujuttauduin kaffekuppini kanssa keularavintolan ainoalle tyhjälle tuolille, sudokua täyttävän miehen viereen. Näytti virkistävältä, kun jollain on kynä ja paperia edessään.
Huvikseni kysäisin: ”Mitä sää miätit, ko sää teet noit sudokui?” Sudokumies vastasi ymmärrettävän kiusaantuneena, ettei paljon mitään, numeroita vain.
Lähteissä vielä tivasin: ”Saak kaupoist jo valmiiks täytetyi sudokui, ettei itte tarttis nährä niimpal vaiva?” Mies katsoi minua kuin maantien kiviä syövää kylähullua.
Kysymys oli tullut mieleen, kun olin saanut tekoälykoulutusmainoksen. Tekoälystähän mainio Heikkisen Anttikin tänne vastikään kolumnoi – jatkan fundeerausta.
Mainos maanitteli minua kurssille: ”Tule oppimaan, kuinka tekoäly tekee työstäsi hauskempaa! Se auttaa ensin sinua ideoimaan ja sitten tuottaa valmiin sisällön puolestasi!”
Hä? Työpäivieni isoin ilo on oivaltelu. Nytkö olisi mahdollisuus kouluttautua siitä eroon?
Voisimme kuulemma taituroida tekoälykaverin kanssa vaikka uutta uraa. Ihan vain läpällä ihmiskaverini jo tekoälyili valokuvani pohjalta videonpätkän, jossa lurittelen Marion Rungin äänellä Tipitiitä. Oikeassa elämässä minulla on ammuvainaan nuotti ja ylitsepääsemätön lauluhäpeä.
Mutta mistä sinä sen tietäisit, jos video vastaan tulisi? Entä jos joku ohjeistaisi tekoälyn kursimaan kokoon videon, jossa pussailisin maatalousnäyttelyn invapaikalla mopoautossa Annika Saarikon kanssa? Joku senkin uskoisi ja paheksuisi meitä! Mikä on enää totta?
Tekoälyn vyöry ei koske vain tietotyöläisiä, vaan yhtä lailla viljanviljelijää, villasukankuluttajaa ja lainsäätäjää. Ei siksi, että pitäisi huolestua, vaan siksi, että olisi valppaana. Ettei kuule luulleensa, vaikka luuli kuulleensa.
Saapunut mainos muotoilee vielä tahattoman koomisesti, että kehittyvä tekoäly ”tulee avaamaan Pandoran lippaan sovelluksia, jotka innovatiivisesti hyödyntävät tekoälyä monin tavoin”.
Pandoran lippaan avaaminenhan tarkoittaa sellaiseen toimeen ryhtymistä, joka johtaa odottamattomiin ongelmiin. Kreikkalaisessa mytologiassa Zeus-jumalan luoma kaunis Pandora kurkkasi kiellosta huolimatta lippaaseen, johon oli talletettuna hippu toiveikkuutta sekä kaikki ihmiskunnan riesat – ja päästi ne uteliaisuuttaan valloilleen.
Työ, elämä ja työelämä ovat myllerryksessä ilman uutta Pandoraakin. Tekniikka on tuonut ansaittua helpotusta raskaita töitä tekeville – mutta kestääkö pää ja keho pelkkää keveyttä?
Haavekuvaksi tarjoillaan matkailumainosmaista näkyä, jossa edistyksen vapauttama hemmo ryystää päivänvarjodrinkkiä ikuisesti palmujen katveessa turkoosimeren rannalla samalla kun kuulokkeissa tekoäly lukee itse kirjoittamaansa äänikirjaa.
Tavoittelemmeko täysautomatisoitua elämää – ja jos, niin viihdymmekö liukuhihnalla lipuvina kalapuikkopaketteina? Onko jatkuva toimettomuus onni?
Oma kysymyksensä on, mistä ansainta ja ostovoima ihmisille, kun joka viikko uutisoidaan korvaavista roboteista, hoivaavista, koodaavista, ajavista, taiteilevista. Onko tekoälyllä kukkaroa ja verokorttia?
Tekoälyä puuhaa rajattu ihmisjoukko, joka rahoittaa ja kehittää omien arvojensa mukaan koneita. Millainen on heidän maailmankuvansa? Ottavatko huomioon, mikä on hyväksi ihmiskunnalle – ei vain omalle sakille?
1910-luvun Viikkolehdessä jo pohditaan, mihin työtä tarvitaan: ”Se karkoittaa luotamme kolme huonoa: paheen, puutteen ja ikävän”.
Viisaus ei vanhene. Ystäväni on sairaanhoitajana nuorisopsykiatrian osastolla. Hänen hoidettavansa eivät käy koulussa, eivät töissä, eivät ihmisten ilmoilla. Elo kuluu kotisohvalla. ”Mää sanon asiakkailleni ain, et en tiärä yhtäkä semmost soffa, mikä olis ihmisen parantanu”, kertoo suoranuottinen turkulaisystäväni.
Mikä tahansa työ ei ole siunaus: liikakuormitus ja tehtävien sekavuus painavat kottikärryn renkaat lysyyn. Rahakaan ei lohduta, jos tunne oman työn tyhjänpäiväisyydestä riipoo.
Yksi tuttu, jo vanh miäs, kertoi että oli poikasena saanut kaverinsa kanssa kesätyöpestin varakkaalta naapuriltaan – tavallaan säälistä ja velvollisuudentunnosta. Hommana tuntipalkan eteen oli latoa iso klapikasa kelpo pinoksi.
Pitkän päivän pojat huhkivat töitä ja puupino yleni. Kun valmista tulosta kiirehdittiin ylpeänä näyttämään isännälle, tämä kehui särmää työtä, kaatoi helahoidon ja sanoi, että pinotkaa huomenna uusi, kyl mää maksan, raha o! Pojat paiskasivat hanskat maan tomuun ja läksivät siltä työmaalta iäksi.
Kyllä nykyihminenkin haluaa tuntea itsensä arvostetuksi, hyödylliseksi ja taitavaksi edes ajoittain. Palkkatyö on vain yksi työnlaji, mutta kaikkinainen tekeminen, keksiminen, ongelmanratkaisu, puuhailu, riuhtominen, tempominen, toimeen tarttuminen on lajityypillistä meille!
Sen todistaa sudokumies risteilyllä, sanaristikkoja ratkova sisko, piirtelevä lapsi, lapselle lättyjä paistava vaari, hymysuin äestävä muori, kattotalkoilevat mökkiläiset, tietokilpailua pitävä bussilastillinen senioreja.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
