Taakse jäi tapauskovaisuus

Erosin muutama vuosi sitten kirkosta. Joulun aikoihin sinettinsä saanut päätös tuntui alkuun hiukan kiusalliselta: vähän kuin olisi katkaissut siteet kumppaniin hänen syntymäpäivänään.

Ratkaisu ei kuitenkaan syntynyt hetken mielijohteesta. Oman hengellisyyteni pelastamisen kannalta kirkosta eroaminen oli ainut oikea teko.

Myönnän tosin heti alkuun suoraan, että osittain päätökseen ajankohtaan vaikuttivat täysin maalliset asiat.

Kotipaikkakunnallani Puumalassa harrastus- ja kerhotoiminta on vuosien varrella pyörinyt monilta osin seurakunnan varassa. Itsekin näitä palveluja käyttäneenä maksoin mielelläni kirkollisveroa niiden ylläpitämiseksi.

Kun kirjani siirtyivät isolle kirkolle, ei veron maksaminen enää tuntunut yhtä pakolliselta. Lapsilla riittää Jyväskylän kokoisessa kaupungissa tekemistä ilman kirkon kaitsemistakin.

Rahapussia enemmän vaakakupissa painoivat kuitenkin sisäisemmät syyt, jotka olivat jäytäneet minua jo vuosia. Oma hengellinen kasvuni nimittäin nukkui kirkon kirjoissa ollessa kuin eskarilainen joulusaarnassa.

Lapsena oma perheeni oli syvästi tapauskovainen: kirkossa käytiin tekemässä ne pakolliset pyörähdykset mitä seurakuntalaiselta odotetaan, ja siinä se.

Sama ajatusmalli jatkui itselläni aikuisiälle saakka toisen jalan ollessa tiukasti ateismin puolella.

Niin kuin usein ihmisille käy, heräsi oma hengellisyyteni vasta elämässä kohdalle sattuneen kriisin keskellä. Kun maailma potkii päähän, on sekä apua että syyllistä helpointa etsiä henkimaailman puolelta. Loppujen lopuksi löysin itse hiukan molempia.

Samalla kuitenkin ymmärsin, miten passivoiva vaikutus kirkkoon vanhasta muistista kuulumisella on hengellisyyteen. Uskonto oli ollut enemmän raksi ruutuun -tyylinen leima kuin aidosti syvältä nousseen fundeerauksen tulos.

Kirkon arvot eli usko, toivo ja rakkaus ovat kaikki hyviä arvoja.

Seurakunnissa ei myöskään suurimmaksi osaksi enää saarnata tulikivestä ja tappurasta, ja suhtautuminen esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin on pehmentynyt vuosien varrella.

Silti omien hengellisten pohdintojeni peilaaminen Raamatun vanhentuneiden ja monin paikoin täysin umpimähkäisten oppien kautta olisi asettanut omalle kasvulleni liian rajalliset puitteet.

Niin pitkään kuin kirkkoon kuuluin, jo pelkästään rehellisyyden nimissä myös oman henkisyyteni olisi pitänyt kirkon dogmaan mahtua.

Lopulta edessä oli vain yksi mielekäs ratkaisu: kirkosta eroaminen.

Lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto, Jeesuksen opeista ne keskeisimmät, ovat kuitenkin universaaleja arvoja, joihin kenelläkään ei ole monopolia. Ei edes Jumalalla, eikä varsinkaan kirkolla. Luterilaisten jos kenenkään on tämä jo oman historiansa kautta ymmärrettävä.

Kirkko tekee monella tapaa äärimmäisen tärkeää työtä. Se antaa ihmisille lohtua surun hetkillä, toivoa tulevaan historian synkkinä aikoina ja yhteisöllisyyttä sitä kaipaaville. Se voi olla juuri oikea paikka sinulle, enkä itsekään sulje kirkkoon palaamista kokonaan pois.

Mutta jos kirkko on sinulle vain järjestö, johon kuulutaan vanhasta muistista, kannattaa katse kääntää hetkeksi sisäänpäin ja pohtia oikeasti suhdetta omaan uskoon tai sen puutteeseen. Tapauskovaisuus voi nimittäin olla vain lukko omalle kasvulle.

Kadotuksen kannalta kirkosta eroaminen ei ole minua liiemmälti pelottanut. Jos Jumala on olemassa, niin itse en halua uskoa hänen olevan niin pikkumainen entiteetti, että taivaspaikkani olisi kiinni rekisterimerkinnästä kirkon tietokannoissa.

Ainakaan vielä hänen kostonsa ei ole langennut päälleni. Ellei korona sitten satu olemaan yksi perääni lähetetyistä Raamatun vitsauksista. Ja ehkä valkoposkihanhetkin ovat vain nykyajan versio heinäsirkoista.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.