Virkkauksen vapauttaja

Kukkaympyröistä syntyy tyynyjä. 

Kädet muovaa ja kiertää. Vääntää ja sommittelee. Taukoamatta syntyy jotain uutta.

Sen Virpi Siira huomasi itsestään kuusi vuotta sitten, kun oli aikaa hengähtää. Hänen kätensä eivät pysyneet paikallaan.

Tuotoksista on sen jälkeen syntynyt omA KOPPA -blogi, joka on rikkonut jo viiden miljoonan kävijän rajan. Katsojia on maailman joka kolkasta.

Viimeisinä kolmena vuotena Siiralta on ilmestynyt virkkauskirja joka vuosi. Ne hän on maustanut sadoilla omaperäisillä valokuvilla.

Kirjoissaan hän on virkannut kaikkea frisbeestä ongenkohoon ja asusteista mattoihin – jopa oman elämänsä.

47-vuotias Siira istuutuu lattialle, koska tuolia ei ole lähettyvillä, ja alkaa kertoa.

Perinteiset käsityöohjeet eivät Siiraa sytytä. ”En itse jaksa lukea ohjeita.”

Niinpä hän on luonut uuden tavan: virkkuukoodin, jota ymmärtääkseen ei tarvitse sanoja.

Kuvissa Siira näyttää omat ”matkansa”, eli virkkuuideansa. Niistä voi siis katsoa, kuinka hän on tehnyt asiat, ja missä kulkenut ja mitä miettinyt.

Virkkuutaiteilija kuitenkin haluaisi, että jokainen seuraa omaa polkuaan. ”Ei ole tarkoitus, että ihmiset kulkevat perässä matkien.”

Siira on syntynyt ja kasvanut Savonlinnassa. Käsillä tekemisen hän oppi mummoltaan ja äidiltään, jotka olivat kovia käsityöihmisiä.

Ensin hän katseli mummonsa olan yli, kuinka työ valmistuu ja oppi siitä omatoimisesti. Taito on kulkenut mukana läpi elämän.

Kahdeksan vuotta sitten Siira yritti saada lasta miehensä Jarkko Sarjasen kanssa, tuloksetta.

Lopulta hän otti vuorottelu- ja virkavapaata päivätyöstään, ja pariskunta muutti Helsingin hälinästä Kotkansaarelle

Elämä siellä oli hiljaista ja yksinäistäkin. Siellä alkoivat ideat putkahdella. ”Huomasin, että minulta lähtee oma tekeminen ihan välittömästi.”

Parvekkeelle ilmestyi ruusunmarjoista tehty himmeli. Salaattia pilkkoessa omenasta avautui sydän. Hän jakoi oivalluksiaan Facebookissa kavereilleen, jotka rohkaisivat häntä perustamaan blogin. Se syntyi kuusi vuotta sitten.

Lapsettomuuden aiheuttamaa pettymystä ja tyhjiötä hän selvitti myös käsien avulla ajattelemalla: ”Minun on helpompi keskittyä, kun teen jotain käsilläni.”

Hän kuvasi tuotokset ja latasi ne blogiin, joka lähti kasvamaan.

Blogi on Siiran oma tila, henkireikä, jossa hän saa olla juuri niin kuin itse haluaa. ”Siellä päätän minä itse, milloin teen, mitä teen ja mitä jaan.”

Kustantaja kiinnostui suositusta bloggaajasta, ja syntyi Siiran ensimmäinen kirja.

Se on täynnä pelkästään virkattuja ympyröitä. Pyöreitä kuin oma napa ja elämän vuosirenkaat.

Seuraavassa kirjassa pääosassa olivat neliöt. Kolmatta hän kuvaa raamatukseen.

”Ei tullut lapsia. Tuli kolme kirjaa.” Siira summaa.

Virkkaus on valikoitunut Siiran kirjojen aiheeksi oikeastaan sivutoimilaissa olevien pykälien ansiosta.

Päivätyössään nuorten taideryhmän kouluttajana hän ei saa tehdä sen rinnalla kilpailevaa samankaltaista työtä. Hän valitsi kirjaan tekotavan, jota hän ei opeta tai käytä leipätyössään.

Siira on myös karsinut haastatteluja, esiintymisiä ja kirjailijatapaamisia työnantajan toiveesta. Leipätyötä ei ole vara menettää, sillä käsityökirjoja virkkaamalla ei elä.

Lukijat ovat antaneet Siiralle tittelin virkkuukuningatar. Virkkausanarkisti tuntuu hänestä kuvaavammalta. Hyväntahtoinen anarkisti, niin kuin Peppi Pitkätossu, hän tarkentaa.

Virkkausanarkisti haluaa ravistella sääntöjä ja ehdottomuuksia. Ei ole yhtä oikeaa tapaa pitää koukkua kädessä. Hameena alkaneesta projektista voikin loppujen lopuksi tulla vaikka päivänvarjo.

”Minusta tuntuu, että menee vielä jonkin aikaa ennen kuin tajutaan, että ei aina tarvitse virkata patalappua tai kaulahuivia, siis jotain käyttöesinettä. Sen voi ostaa tuolta kaupasta. Virkkaus voi olla matka jonnekin, ajatuksen apuväline”, hän selittää.

Teoksiinsa hän on ripotellut filosofiaansa. Se näkyy myös laastarista sormenpäässä ja kesken jääneistä töistä. ”Ideoita tulee ja menee. Kaikkia ei tarvitse toteuttaa. Mikään ei ole ikuista.”

Se näkyy erheistä ja lankasykkyröistä. ”Näissä on kaikissa virhe, tässä luntissakin on virhe”, Siira kertoo ja osoittaa kirjasta virkkausmalliaan. ”Se on nimmarini. Jos sitä ei tule, niin teen sen tarkoituksella.”

Hän selailee kirjaansa, tarinoitansa. Yhdessä kuvassa on menossa pyykkipäivä: langat ovat virttyneet, värjäytyneet ja kutistuneet. Kultalanka alkanut purkautua.

”Sillä samalla tavalla, miten elämässä rähjääntyy. Mikään ei mene sillä tavalla kuin olet suunnitellut”, hän sanoo ja nauraa makeasti.

Siira on koukussa käsillä tekemiseen. Hän tekee jotain omannäköistä joka päivä. Se on hänen tapansa rentoutua työpäivän jälkeen.

Varttitunnissa syntyy yksi neliö. Sen jälkeen mieli on rauhoittunut ja pulssi tasaantunut.

Pian neliöitä on tarpeeksi vaikka mekkoon tai takkiin tai ne voi nostaa seinälle teokseksi, josta voi jäljittää eri päivien värit ja tunnelmat.

Virkkaaminen myös karkottaa murheet. Mieltä painavat asiat jäävät kudelmaan.

”Mummonikin teki sitä samaa, että kun häntä suututti joku asia, niin kutimet käteen ja perkeleet meni sinne sukan varteen”, Siira kertoo.

”Sitten kun oli saanut näkyväistä aikaiseksi, niin avot oli hyvä mieli ja rupesi laulattamaan.”

Siira puhuu käsiensä avulla ajattelemisesta. Käsillä tekeminen auttaa häntä keskittymään meneillä olevaan. ”Olen tyyppi, joka piirtää kokouksessa koko ajan. Jos ei minulla ole paperia, sitten nipraan jotakin kynsinauhaa, jotta pystyn keskittymään paremmin kuuntelemiseen.”

Toisaalta välillä se pistää vihaksikin. ”Että enkö jumankeuta osaa keskittyä ilman, että teen jotain koko ajan!”

Hän tarvitsee kuitenkin käsillensä hommaa. ”Olen kokeillut meditaatiota ja olen joogannut, mutta sitten joogan jälkeen rupean virkkaamaan.”