Kutturasta pesee

Piirros: Stiina Hovi 

Kuisma

”Ne tappoi pohjoisen. Veti veret suonista ja jätti kylmälle hangelle. Ne teki sen aseella, joka on vaarallisempaa kuin kaikki maailman terävät ja tylpät esineet yhteensä. Panoksessa on enemmän ruutia kuin yhdessäkään kranaatissa, se on raskaampi kuin ohjus ja älykkäämpi kuin täsmäpommi. Liikkuvia osia ase sisältää enemmän kuin kokonaisen armeijan kiväärit. Lataaminen käy hitaasti, mutta kun ase on puhunut, kaatuu kylät ja kaupungit.

Maakunnat. Sellaiset kuin Lappi ja Kainuu.

Ne tappoi Pohjoisen enemmistön päätöksellä.”

Näin alkaa keskeinen luku Mikko-Pekka Heikkisen kirjassa Terveiset Kutturasta. Kirjan ideana on, että Suomen aluepoliittinen ristiriita on kärjistynyt avoimeksi sisällissodaksi.

Pohjois-Suomen kapinaa johtavat radikaalit saamelaiset ja heihin liittynyt muu pohjoisen väki. Pohjois-Suomi lamauttaa energiaverkot ja taistelee kuin Tuntemattoman sotilaan joukkue.

Kärjessä kulkee saamelaisten moottorikelkoilla liikkuva kamikaze-osasto. Taistelu taistelulta Pohjoinen voittaa, ja voitonparaati pidetään helmikuisella Senaatintorilla sotilaskäyttöön customoitujen moottorikelkkojen ohimarssina. Kelkat muistuttavat enemmän hävittäjälentokoneita kuin telapelejä.

Tätä ennen ”kehitys” on kuljettu loppuun. Syrjäisen Suomen alasajoa on jatkunut kahden sukupolven ajan. Etelä-Suomi on rikastunut ja Pohjois-Suomi köyhtynyt.

Kuntarajat on vedetty miten sattuu. Palvelut on puristettu kasvukeskuksiin. Hallitus on kieltänyt maaltamuuton. Helsinki ei ota uusia asukkaita edes Etelä-Suomesta. Helsinki on kieltäytynyt maksamasta tasausta pohjoisen rutiköyhille kunnille.

Keskustapuolue on lopetettu, koska siihen ei uskota. Samoin Saamelaiskäräjät, koska ”sen tarkoituksena on ainoastaan saada saamelaiset riitelemään keskenään”.

Pohjoisten maakuntien TE-keskukset on lopetettu ja alueperusteiset yritystuet poistettu kilpailua vääristävinä. Poliiseja on enää vain kaupungeissa. Pohjoisen ihmisiä kutsutaan ”potuiksi” ja heihin suhtaudutaan avoimen rasistisesti.

Kirjoittaja kuvaa helsinkiläistä arroganssia monilla oivaltavilla lauseilla. ”Metsissä asutaan vapaaehtoisesti, muuttakoot maakuntakeskuksiin. Samaan aikaan sairaat lapset kituvat julkisten sairaaloiden leikkausjonoissa Helsingissä. He eivät voi valita asuinpaikkaansa.”

Helsingissä koirille tarjotaan uniterapiaa, laserhoitoja, masennuslääkkeitä ja koirahautajaiset.

Ja sitten alkaa kapina, toinen talvisota. Tuossa sodassa Pohjoinen voittaa, koska se on liitossa luonnon kanssa ja osaa toimia talvisissa oloissa.

Joukkoja johtaa Inarin Kutturan kylästä kotoisin oleva petetty poromies ja kävelevä konkurssipesä.

Toinen vaikuttava hahmo on suomensomali. Mukana on myös mustaa gangsta-räppiä ihaileva saamelainen Ice Cube -toisinto. Moni kohtaus kirjoittuu helsinkiläisen jermun ja lähiöpallon, oikean ennakkoluulokeskittymän tajunnan kuvaukseksi.

Juttuun on myös upotettu pakollinen nuori naistoimittaja. Kirjaan kuvattu militantti saamelaiskulttuuri vaikuttaa opiskellulta. En suostu uskomaan, että oikea saamelaiskenraali käyttää neljän tuulen lakkia.

Mikko-Pekka Heikkisen politofiktio on kehykseltään raju, mutta ei mahdoton. Se näyttää, mitä tapahtuu, jos 2011 aloitettua ja valtiovarainministeriössä jo aiemmin luotua poliittista linjaa jatketaan. Sotakirjana kirja on keskentekoinen.

Suomalaisten ja amerikkalaisten sotafilmien kuvaston tekijä sekä ironisoi että kierrättää taitavasti. Päähenkilöt ”inhimillistetään” kömpelösti osoittamalla heistä joku epätyypillisyys, tyyppivirhe. Mutta tämän tietyn keskentekoisuuden antaa anteeksi, sillä kirjan lähtökohta on pirunmoisen tosi. Jokainen maaseudun kehittäjä, kyläaktiivi ja kunnan luottamustehtävissä työskentelevä tajuaa, mistä on puhe. Jos tätä, mikä on menossa, jatketaan, ei käy hyvin.

Suomalaiseen äänettömään yhteiskuntasopimukseen kuuluu paikallisuus ja alueellisuus. Nyt sitä ollaan poistamassa asiaa ymmärtämättömän hallituksen vallalla. Meitä ei kohdella oikein.

Tämä ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun on otettu puheeksi, että ”Jumala kostaa Helsingille”. Arto Paasilinnalla on aiheesta kaksikin kirjaa. Nimittäin Ukkosenjumalan poika sekä Maailman paras kylä. Molemmissa on sama idea kuin Terveiset Kutturasta, mutta enemmän muodossa jätkä sen kun porskuttaa, vanha usko palaa. Vaikka tulisi kolmas maailmansota.

Mutta missä Paasilinna kertoo väkevällä sinapilla silatun sadun, siinä Heikkisen Terveiset Kutturasta osuvat kuin bullet-laina. Sillä nuo terveiset tarkoittavat luotia tai takaisinperintää.