Suomessa kiinnostavat elinvoimaiset kylät, mutta niiden eteen on tehtävä töitä
Typötylsät kaupungit eivät ulkomaalaisia houkuttele, Helena Petäistö kirjoittaa kolumnissaan.Tämän kesän tapahtumasumasta nousee ehdottomasti yksi ylitse muiden: Vai kuinka moni teistä on osallistunut raatihuoneen kellotornin paljastukseen ja vielä Suomen Vuoden kylässä? Kun kyläläiset ja mökkiläiset olivat saaneet ihmetellä, mitä raatihuoneen katolla olevan pressun alla piilee, kun kesälauantaisessa tilaisuudessa yleisö jännitti, miten kaksi miestä katolla ja yksi nosturin nokassa saavat pressun pois, ja kun alta paljastui fanfaarien saattelemana komea puusta nikkaroitu kellotorni, kuului vain yksi sana: Vau!
Vastapäinen 1800-luvun puukirkko, suomalaisen puurakennustaidon harmoninen helmi oli saanut viimeinkin sopivaa seuraa, kun pankin tönö, yksi lukemattomista huonosti vanhentuneista, Suomen maaseutua rumentavista laatikoista, sai väistyä ja perinteinen puukäsityötaito pääsi taas kunniaan. ”Raution raatihuoneesta” tuli välittömästi nähtävyys. Mökiltä näköetäisyydeltä on hauska katsoa, miten autoja pysähtyy eteen ja kännykameroille on käyttöä.
Viime vuonna pieni ja pippurinen pohjalaiskylä, Rautio, pongahti Suomen kartalle kyläläisten perustaman oman osuuskunnan ansiosta komealla kyläkaupalla, joka nousi vanhan S-parakin paikalle vahvalla tahdolla ja talkoohengellä sen jälkeen, kun jättikauppaketju, suomalaisen maaseudun kirous, oli jättänyt kylän ilman kauppaa koronan keskellä.
Uusi Mondo-lehti otsikoi pikkukylien Baijerista. Kaikki tuntevat Agatha Christien idylliset englantilaiskylät. Minulle tullaan jatkuvasti ihastelemaan viehättäviä ranskalaiskyliä automatkan jälkeen. Meillä kylien kauneimmat talot purettiin ja korvattiin ankeilla laatikoilla. Mutta nyt, kun Rautio on alkanut kaunistaa kasvojaan, kylä puhkuu intoa: -Mehän saadaan tänne vielä kylän keskusta takaisin!
Kylillä tuntuu nyt vihoviimeinkin olevan nostetta meilläkin. Pandemia ja sota nostivat esille omavaraisuuden vaatimuksen, puhtaan ilman ja turvallisen ympäristön merkityksen. Huomattiin, että elämänlaatu löytyykin kylistä. Jopa Piilaaksosta on oltu valmiita muuttamaan Suomen maaseudulle. Ja tutkimuksen mukaan meille suomalaisillekin on nyt ehdoton lisäarvo olla muualta kuin pääkaupungista. Jopa niin, että mitä pienemmästä paikasta on kyse, sitä parempi brändi.
Hämmästyttävää, kun vielä vähän aikaa sitten näin harvaan asutussa maassa suorastaan irvokas metropolivouhotus oli voimissaan ja kyläkuolemia pidettiin varmana kohtalona. Varsinkin nuoret sukupolvet ottavat nyt maaseudun vakavasti. Oli jo aikakin, sillä jos Suomi autioituu, turha tänne on enää ketään odottaa. Ulkomaisin silmin Suomen kaupungit ovat typötylsiä, mutta väljällä maaseudullamme on vetovoimaa, jos sen kylien eteen tehdään töitä. Maaseutu koostuu kylistä.
Suomen Vuoden kylä on taistellut sinnikkäästi ja saanut pidetyksi niin kyläkoulun kuin kyläkaupankin. Ne takaavat arjen toimivuuden. Se on ehdoton edellytys kylän pitovoimalle, lapsiperheiden pysymiselle ja lisääntymiselle, siis kylän elävänä pitämiselle.
Vetovoimaan puolestaan tarvitaan taitoa ja osaamista kaunistaa kylää ja tehdä siitä kiinnostava. Tarvitaan rohkeutta tuoda esille kylän oma juttu, sen erityislaatuisuus, tehdä kylästä ”seksikäs”. Kun perusasiat on saatu ensin kuntoon, sen jälkeen voi jo ajatella houkuttelevaa ulkoasua. Sellaisessa kylässä viihdytään.
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
