Ihan sienessä
Kristiina hurmerinta
Jälleen kerran olin kaasutellut kulinaarisilla baanoilla sen tuhatta ja sataa. Vauhtisokeudessa syntynyt loistoidea oli nostattanut intoani. Mahtavaa! Sieniä ei tietenkään tarvitse heittää pois vaan niistähän tulee maan mainio salaatti. Eipä välähtänyt päässä, että sienet imaisevat viinan absoluuttisesti itseensä.
H
e olivat tuiskeessa. Katselin pöytäseuruetta lievän kauhun vallassa. Tavallista valkoviiniä laseissa jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Ennen kaikkea ateriahan oli vasta alussa.
”Nyt on olo kuin oltais syöty Lontoon Annan tryffeleitä”, fiilisteli setämies.
Mieheni hymyili kuin Naantalin aurinko ja sujautti kanttarellin suuhunsa. Olin ulkopuolinen. He hälisivät.
”Maista nyt itekki. Salatti vaella vertoo”, sopersi kummin kaima.
Jähmetyin niille sijoilleni. Ne on nuo sienet!
”Kanttarellisnapsi on verraton”, oli Vasa Sångargilletin tenori mainostanut aikoinaan ohimennen.
Summittaisen ohjeen mukaan olin säilönyt suloisen pienet keltalakit pirtuun.
Villi sieniseikkailuni sattui muutama vuosi sitten, mutta yhä se näyttää heräävän henkiin syksyn ensimmäisten sienisatojen aikoihin.
”Hei. Nämä Cantharellukset ovat taatusti uineet elämää väkevämmissä nesteissä”, keksi seurueen sieniviisas.
”Suloinen myrkynkeittäjä on taas iskenyt”, veisteli mieheni, kun kanttarellien liotusliemi hiljalleen paljastui lähes sataprosenttiseksi alkoholiksi.
Syyllinen hymyili ja poisti pöydästä sienisalaatin vähin äänin.
”Sitä ollaan niin sanotusti sienessä”, hihkaisi velipoika.
Tattirisoton resepti lähti hetken aikaa juteltuamme niin Wroclaviin kuin Pariisiinkin. Vaihtarina sain Rue Sauvalilta savoijinkaalikäärylereseptin. Niitä valmistettiin siellä parhaillaan. Ystävättäreni näytti nettikameralla kääryleet niin Suomeen kuin Puolaankin. Vesi herahti kielelle siellä ja täällä.
”Sitä ei kato tiedä millon koko jengi heittää henkensä näissä keitoksissa”, veistelee veljenpoika.
”Sienessä??” tuikki skypenäytölläni eräänä päivänä.
Skype on internetselaimeni, joka toimii samalla myös näköpuhelimena.
Puolalainen ystävättäreni siellä halusi kuulla syksyn sieniuutisia.
”Onko siellä vai oletteko ilman?”
Hänen keittiönsä pöydällä oli korillinen tatteja. Kas siinä myös syy yhteydenottoon.
”Saanko sen taivaallisen tattirisoton reseptin?” hän aneli.
Samassa näytölle ilmestyi tuikkimaan myös pariisilaiskaverini yhteyspyyntö.
Klik – ja kaikki kolme kaverusta pääsivät vaihtamaan kuulumisiaan.
”Tätä nykyaikaa!” sanoi puolatar, joka oli tottunut elämään rautaesiripun katveessa.
”Minäkin teen noita illalliseksi”, ilahtui puolatar kamerakierroksesta.
Resepti-istunnon päätyttyä lähetin mieheni Alkoon hakemaan kääryleille tuhtia punaviiniä. Itse painelin kauppaan ostamaan savoijinkaalia.
”Ei kuulu valikoimiin”, sanottiin kummassakin kaupassa.
Tekstiviesti tavoitti mieheni, joka tuli kotiin viinipullo ja kurttukaali kainalossa.
”Voi kielikultaa”, huokailimme illalla ruokapöydässä.
Pienet vihreät paketit kätkivät sisäänsä sieniviettelyksen vailla vertaa.
”Ten points from Poland”, skypeili ystävättäreni kurttukaalikääryleistä seuraavana päivänä.
Kerroin kanttarelliviinasta. Hän innostui. Pistin reseptin menemään.
”Siivilöi sienet pois ja heitä menemään”, opastin viisaasti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
