Sukutilan navetan seinään ilmestyi ylimääräisiä ikkunoita, mutta silti vesivärityö opetti minulle valtavasti itsestäni
Vaikka ei olisi kansalaisopistokurssin priimus, voi uudesta harrastuksesta nauttia valtavasti.
Vuosia sitten kansalaisopiston kurssilla maalatussa vesivärityössä on omat puutteensa, mutta silti se on päässyt kodin kunniapaikalle. Kuva: Laura Kuivalahti26.5.202016:20
Vuosia sitten osallistuin eräälle kansalaisopiston kurssille kahtena vuotena peräkkäin. Kyse ei ollut siitä, että olisin reputtanut tuon kurssin, olin vaan niin innostunut sen antimista, että halusin mukaan toisenkin kerran. Kyseessä oli maalaamisen ja piirtämisen peruskurssi, josta osan aikaa luokassa oli mukana elävä malli. Tekniikoita harjoiteltiin laajasti aina lyijykynä- ja hiilipiirroksista akvarelli- ja akryylimaalauksiin saakka.
Ilmoittauduin kurssille alun perin jossain uuden harrastuksen kaipuussa. Aikuisella iällä tulee harvemmin aloitettua uusia harrastuksia, vaikka se usein onkin varsin riemastuttavaa. Käytin joululahjaksi saadun kirjakaupan lahjakortin vesiväripapereihin, luonnoslehtiöihin ja uusiin pensseleihin. Aiempi harrastustaustani on painottunut vahvasti musiikin ja käsitöiden puolelle, mutta vanhastaan minulla oli jo lyijykynäsetti.
Voin heti kertoa, että en ole järin erikoinen piirustelija. Töistäni kyllä yleensä tunnistaa suunnilleen mitä sen pitäisi esittää, mutta mikään museo ei niitä ripustaisi seinilleen. Sisäistinkin pian kurssin tärkeimmän opetuksen: älä missaan tapauksessa vertaile omia tekeleitäsi muiden töihin. Vaikka kyseessä oli aloittelijatason kurssi, elävä malli houkutteli paikalle kokeneempiakin harrastajamaalareita. Kun itse iloitsin siitä, että piirrokseni naisella oli kerrankin suunnilleen inhimilliset mittasuhteet, sudittiin naapurissa varjostuksia, joista taidekoulujenkin kasvatit olisivat voineet olla kateellisia.
Omaksi suosikikseni nousi lopulta vesiväreillä pipertäminen. Otin kurssille mukaani tuttuja valokuvia, joiden pohjalta töpöttelin paperille hartaudella sekoittelemiani sävyjä. Erityisen ylpeä olen isäni kotitilan vanhaa navettaa kuvaavasta maalauksesta. Sen katsominen kuljettaa minut välittömästi kesäkotimme aurinkoiselle pihamaalle. Sillä ei ole mitään väliä, että maalatessani tätä työtä, viereisellä maalaustelineellä syntyi jotain paljon upeampaa. Minua ei haittaa edes se, että laskin mittasuhteet niin pieleen, että jouduin lopulta maalaamaan pitkälle seinälle enemmän ikkunoita kuin navetassa todellisuudessa on.
Tuo maalaus on tällä hetkellä pystyssä lipastoni päällä, jonkinlaisella kunniapaikalla siis. Se ei edusta suuria taiteellisia lahjoja, vaan valtavaa iloa ja onnistumisen tunnetta. Se muistuttaa minua siitä ilosta, jota kuusenneulasten töpöttäminen ja juuri oikean punaisen sävyn löytäminen minussa tuotti. Juuri näiden tunteiden takia kannattaa välillä kokeilla jotain itselleen aivan vierasta, ehkäpä aloittaa kokonaan uusi harrastus. Tällä hetkellä haaveilen savikurssista ja lasinpuhalluksesta. Mielikuvissani valmistaisin herkkiä lasiveistoksia ja kujeilevia savivaaseja. Lopputulos olisi luultavasti varsin kömpelö, mutta omissa silmissäni töihin tallentuisi taas uusia oivalluksia.
Ennen kuin ryntään yhdellekään kurssille, taidan kuitenkin kaivaa vanhat vesivärit esille. Ensimmäiseen kesälomapätkään on enää pari viikkoa aikaa, joten täytyyhän sitä alkaa tehdä suunnitelmia. Lomalukemisto on jo mietinnässä, joten aivan hyvin voin seuraavaksi pohdiskella mitä kuvia haluan puhtaanvalkoisille paperiarkeille sutia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
