Muu maa mansikka

Hollolan kirkonkylässä mansikkaa viljelevä Osman Bangura iloitsee siitä, että tänä vuonna mansikankukat säästyivät hallalta. Mustan muovin suojaamissa riveissä kasvaa Polkaa.

”Se on suosittu lajike, ihmiset tykkää siitä. Se on makea ja säilyy hyvin”, Bangura selittää melko hyvällä suomen kielellä.

Banguralla on lähes kymmenen vuoden kokemus mansikanviljelystä. Hän tuli Suomeen Sierra Leonesta vuonna 1990 ja opiskeli muutaman vuoden maatalousalaa Kujalan maatalousoppilaitoksessa Lahdessa. Hän teki myös maataloustöitä eri tiloilla ja tutustui mansikanviljelyyn. Siitä lähti ajatus omasta viljelytuotannosta.

”Kova homma, ei tämä ole mitään helppoa. Ja on riskejä: kuivuus, sade, halla”, Bangura luettelee.

Silti hän pitää työstä. Paperinpyörityksestä hän sanoo selvinneensä hyvin, koska on saanut tarvitsemansa avun esimerkiksi kunnantoimistosta.

Kesän sesonkiaikana Banguran pelloilla työskentelee apuna paikallisia koululaisia ja Lahdessa opiskelevia afrikkalaisia. Mansikat myydään kirkolla olevassa myyntipisteessä ja Lahden kauppatorilla. Myynnissä on myös afrikkalaisia käsitöitä kotiseudun hyväksi.

Bangura viljelee vuokramaalla. Mansikkaa kasvaa melkein kolmella hehtaarilla, mikä on hänen mukaansa liian vähän elannon kannalta. Talvisin Bangura onkin jo monena vuonna työskennellyt postissa. Hän haluaisi laajentaa mansikanviljelyä ja on pitkään etsinyt sopivaa maata.

”Se on mulle ongelma. Erittäin vaikea saada vuokramaata, en tiedä, miksi.”

”5–8 hehtaaria olisi hyvä koko”, viljelijä pohtii.

Ennen Suomeen muuttamistaan Bangura oli jo työskennellyt maanviljelyksen parissa. Sierra Leonessa tuotetaan riisiä.

Bangura kertoo, että sisällissota 1990-luvun alussa sotki kaiken, ja olot maassa ovat vasta viime vuosina alkaneet eheytyä. Kotiseudulla pystyisi harjoittamaan maanviljelystä, jos olisi varaa tarvikkeiden hankkimiseen ja mahdollisuudet muutenkin kunnossa.

Bangura lähettää kotimaahansa esimerkiksi työkoneita ja rakennustarvikkeita, joita siellä kipeästi tarvitaan. Tosin sähkölaitteita on turha lähettää niin kauan kuin sähköä ei ole. Bangura on itsekin ajanut lastia kuorma-autolla. Matka vie kolme–neljä viikkoa. Kun on monesti kulkenut kaukaisten maiden väliä, perspektiivi on muuttunut. ”Maailma on pieni.”

Ihmiset ovat täällä erilaisia, Bangura myöntää. Muualta tulleeseen suhtaudutaan ystävällisesti mutta etäisesti. Ennakkoluuloja on paljon, eikä avuliaisuutta ole ainakaan liikaa.

Hän pitää yhteyttä maanmiehiinsä Sierra Leone-Suomi -seuran kautta. Sen puitteissa muun muassa vietetään afrikkalaisia juhlia, kuten itsenäisyyspäivää huhtikuussa. Omille lapsilleen hän opettaa äidinkieltään, temneä.

Banguran Sierra Leonessa asuvat veljet ovat päässeet kouluun, ja se on ilonaihe. Niin kuin sekin, että oma, suomalaista koulua käyvä tytär sai keväällä koulusta stipendin hyvän menestyksen vuoksi.