Kukkivat kirkkotarhat

Kuvat: SÄDE AARLAHTI 

Nykyisen tavan mukaan hautausmaat heräävät uuteen kasvuun ja kukoistukseen usein jo ennen kuin talven viimeiset hanget ovat kaikonneet. Orvokeista alkava kausi jatkuu begonioiden, verenpisaroiden ja krysanteemien siivittämänä aina syystalven kanervien hehkuun.

Kukkien ylle kirkkomaan suojaksi kaareutuvat jalopuiden ja pihtojen suuret, humisevat latvukset. Kukkien ja puiden aikakausi kirkkotarhojen maisemassa on kuitenkin yllättävän lyhyt.

Vielä 1800-luvulla olivat monet hautausmaat luonnontilaista niittyä, jossa saattoi tavata laiduntamassa lukkareiden ja suntioiden lampaita tai lehmiä. Puiden ja pensaiden istuttaminen yleistyi vasta 1900-luvun alussa, osin siksi että puiden uskottiin estävän kulkutautien leviämistä, osin siksi että sen katsottiin ylentävän seurakunnan sielullista elämää.

Vähitellen muistokivien edustoille alettiin istuttaa myös kukkia. Niinpä siellä, missä hautaa on hoidettu sallien, saattavat edelleen kukoistaa vuosikymmenien ikäiset kuunliljat, kotkansiivet, kielot, sinivuokot ja särkyneetsydämet. Vanhoista kirkkotarhoista saattaa löytää jopa aikanaan koristeeksi istutettua raparperia ja parsaa.

Ajan saatossa monet perennoista ovat kuitenkin saaneet antaa tilaa kesän ryhmäkukille, joiden kukinta jatkuu parhaimmillaan monta kuukautta. Suosikkien joukossa ovat orvokit, verenpisarat, ahkeraliisat ja begoniat, joita etenkin seurakunnat suosivat omissa istutuksissaan.

Perinteikkäät perennat nostavat kuitenkin taas päätään. Niiden avulla voitaisiinkin ehkä lisätä tai palauttaa hautojen omaleimaisuutta. Vanhaa lajilistaa täydentämään sopivat muun muassa keijunkukat, verikurjenpolvet, lehtotaponlehdet, syysmaksaruohot sekä tuivion kaltaiset matalat pikkuhavut.