Vaalijuliste

Terve Hannu! Moottori huusi montustaan Taunuksen alta. Pajalla tuoksuivat vaseliini, hierretty rauta, epoksiliima. -Annakko kuule vatupassin vielä? Tuolla hyllyllä pitäs olla.

Kikka näki öljystä harmaan käden osoittavan Pirelli-kalenterin alle. Maaliskuun Pirelli-tyttö poseerasi Adrianmeren rannalla aina vaan, vaikka oli jo syyskuu. Kikka kokeili omia rintojaan ja veti henkeä. Pirelli-tyttö ei ollut imettänyt neljää lasta. Vatupassi löytyi rälläkän ja kompressorin ilmaputkivyyhden alta.

-Ei oo Hannu, on Kikka. Mihin sää vatupassia mun Taunuksen kanssa tarviit?

-Se on kuule tarkkaa hommaa tää koneen vaihto, Moottori virnisti. Naama vilahti renkaan vieressä. Kikka huomasi, että rengas oli melkein sileä. Hän huokaisi.

-No missäs Hannu? Moottori kysyi. -Taisin luvata joo että näihin aikoihin sais tulla hakemaan... Mutta jos tän louskun sais huomiseks rollottammaa...

-Hannu lähti, Kikka sanoi. Hän löysi paksun merkkauskynän ja piirsi Pirelli-tytölle bikinit. Kun nännit eivät oikein meinanneet peittyä tussin alle, hän piirsi niille bikineihin soikeat reiät. “Tarttee tuulettua”, Kikka kirjoitti puhekuplaan Adrianmeren aaltojen päälle Pirelli-tytön tummien pitkien kiharoiden viereen.

-No mihin Hannu? Moottori kysyi. -Onko pitkä reissu?

-Helesinkii. Tai Turkuun, en oo varma. Se... lähti, Kikka sanoi ja taiteili Pirelli-tytön kainaloon numeron “18”. Hän viimeisteli vaalijulisteen kirjoittamalla Pirelli-tytön reisien ylitse “Maaseutu elää!”

-Siis... lähti, Moottori sanoi. Pyöreä pää pilkisti Taunuksen alta, pullea niska, suorat harjashiukset, öljystä harmaa AC/DC-lippis. Radiossa Anne Mattila pyysi kuvittelemaan sitä puhtaaksipestyä elämän sileetä pintaa. Moottorin silmäkulmaan oli tipahtanut öljytippa. Hän levitti sen trasselitupolla ympäri naamaa.

-Äänestäisikkö Moottori mua, jos olisin ehokkaana?

-No iliman muuta, Moottori sanoi. -Ei taija olla ny vaa mittää vaaleja.

-Eikös niitä ny oo harva se vuosi. Jos ruppeis Soinille ehokkaaks. Pitää takoa sellasta rautaa, mikä on valamiiks kuumaa.

-Nii eihä tästä Soiniin pitkä matkaa oo. Mutta pieni kunta ja köyhä. Etkä sää oo siellä kirijoilla.

-Eiku Timo Soinille. Suomen ja omasta puolesta - tai jotain.

Moottori kakisteli. -Tuossa vaalilauseessa sulla on vielä vähä kehittelemistä.

••••

Suomen ja Ala-Hilsikkälän puolesta. Suomen ja Ala-Hilsikkälän järven puolesta? Soistuvien sydänmaiden puolesta? Omasta ja muiden jätettyjen ja yksinäisten ja sydänsuruisten ja äitien ja vaimojen ja ex-vaimojen ja ex-tyttöystävien ja ex-rakastajattarien puolesta. Ex-Suomen puolesta?

Kikan askel sai soran lentämään niin kuin aina. Omasta puolesta? Niilo hyppäsi perunanvarsiläjän yli ja juoksi rannasta Kikkaa vastaan. Kaksi haukea roikkui leuoistaan pajunoksassa ja loiskotti pojan reisiä vasten. Se on sitten haukimureketta, Kikka ajatteli. -Pappa ja Sampo jäi sitoon venettä, poika puuskutti. Silmät loistivat. -Ainakin puolitoistakilonen on tuo iso. Pappa sano!

-On kommee. Missä Seetri? Kikka kysyi ja pyöritti kättään pojan hiuksissa.

-Nina hoitaa. Ja testaa jotain goottimeikkiä. Saanko mä perata?

-Kyllähän kalamiehen pitää saaliinsa hoitaa. Muttei yksin, papan kanssa.

Niilon silmät välähtivät aivan kuin hänen isänsä. Se ei ollut Hannu, Sammon ja Seetrin isä. Se oli toinen mies, joka myös lähti yhtenä syyskesän päivänä Helsinkiin. Tai Turkuun. Johonkin.

Kumisaappaat lotisivat, kun Niilo juoksi riihelle ja kalanperkuupaikalle odottamaan Lauria, Kikan isää. Poika pysähtyi taputtamaan Rosmariinin oikeaa poskea. Hevonen niksautti päätään, mutta toi turvan kulmansa uudestaan taputettavaksi. Kaksi lokkia istui jo asemissa riihen harjalla. Niilo taputti käsiään, ja lokit nousivat hetkeksi ilmaan laskeutuakseen jälleen peltikaton päälle. Jollakin rahalla tuokin pitäisi maalata, Kikka ajatteli. Ja Vistbackalle pitäs uskaltaa soittaa.

••••

-Siis mitä teit? Lauri sai kysyttyä. Haukimureke tarttui kitalakeen, ja Lauri kakoi ja tuhisi. Kikka tiesi, ettei murekkeessa voinut olla ruotoja, monitoimikone ei mokaa. -Ite, sanoi Seetri. Kikka antoi haarukan tytölle. Isän otsalle nousi punainen läikkä.

-Soitin Raimo Vistbackalle. No se on vähä ees täältäpäin.

Isä katsoi ikään kuin tytär olisi seonnut lopullisesti. Kikka tunsi tuon ilmeen liian hyvin. Isä oli aina vastaan. Aluksi.

-Sun käy huonommin ku niitten haisusienten kanssa.

-Ei ne vinokkaat sinänsä haisseet, vaan se oli se rikkikärytys, Kikka sanoi. -Se home kuoli muuten. Ainakin melekeen.

-Mullei muute oo enää niin nuhaa, Niilo sanoi. -Ei mullakaan, Nina sanoi.

Lauri katsoi Kikkaa syyttävästi. Kikka tuijotti vastaan: lasten köhimisen takia hän sen sienihomman lopetti! Ja sen hemmetin trikoderman. Mutta Kikka ei halunnut väitellä isänsä kanssa homeista ja itiöistä ja siitä, kuka oli milloinkin ollut oikeassa. -No euroedustaja tienaa 7 400 euroa kuussa plus kulu- ja matkakorvaukset, kansanedustaja

6 000 euroa. Se on aika hyvin. Yhen kuun palakalla tekis keittiöremontin tähän tupaan, Niilolle oman huoneen. Ja vaja sais uuen laudotuksen. Riihen peltikatto sinisen maalin.

-Ja mää kevarin, Nina urahti.

-Ja sää kevarin. Melekeen, Kikka sanoi. -Mutta muuten puoluetoiminta, menestyksekäskin, se o harrastushommaa. Ei ees päivärahoja makseta, vaikka puoluevaltuustoon kuuluis ja pitäs Helesingissä käyä. Ite pittää matkat maksaa, että saa niitten kokkouksissa istua. Ei ihime, ettei kettää kiinnosta.

-Se otti sun nimen ja numeron ylös, Lauri sanoi.

-Nii otti.

-Nii. Huonosti su vielä käy. Sano mun sanoneen. Ja riihen kattoo et kyllä sinisellä veä. Se pittää olla harmaa.

-Musta, sanoi Nina.

-Olanssi, sanoi Seetri.