Hoppu

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Olgan karsina

Oli vuosi 1982 Nurmeksessa, kun kuvaamataidonopettajaäitini päätti, että taloon hankitaan suomenhevonen, koska se näyttää kauniilta pihassa.

Sellainen löytyi paikalliselta kuvataiteilijalta, joka oli ilmeisesti hankkinut hevosen suurin piirtein samantyyppisin perustein ja halusi siitä nyt eroon. Kaunis liinakko, läsipää Hoppu joi kuulemma kuvataiteilijan kanssa lempijuomaansa: läksiäiskahvit, rouva kupillisen ja Hoppu ämpärillisen, ja muutti sitten meille.

Hoppu oli totisesti nimensä veroinen. Meille muuttaessaan sillä oli ikää jo 18 vuotta, mutta vuodet eivät tätä entistä raviratojen vouhottajaa hidastaneet.

Matkallaan hevosmieheksi isälläni oli Maamiehen käsikirja vuodelta 47, jonka varaan hän paljasjalkaisena helsinkiläisenä harrastemaatilan touhut perusti.

Pelto kääntyi ja niittokone lauloi, mutta millaisella vauhdilla! Muistan lapsuuden rekiretket ja metsätyöreissut Hopun ja isän kanssa vauhdikkaina ja jännittävinä, koskaan kun ei tiennyt, kuinka reissu päättyy.

Tein lähtemättömän vaikutuksen tuleviin koulukavereihini, kun isä vei minut ensimmäisenä päivänä esikouluun Hopulla. Sieltä me karautettiin keskelle kyläkoulun urheilukenttää puisilla heinäkärryillä, ja olin isästäni valtavan ylpeä, koska Hoppu pysähtyi siihen mihin pitikin.

Eräänä kesänä teimme heinää vuokrapelloilta, viiden kilometrin päästä omalta tilalta. Vuokrapellot sijaitsivat isomman, Joensuuhun vievän tien varressa.

Hopulla oli talvella syntynyt juuri vierotettu varsa, Lovi, se jäi päiväksi kotiin talliin.

Isoveljeni, jota en missään nimessä myöskään kutsuisi hevosmieheksi, oli pistetty ajamaan Hopun vetämää, kitisevää isopyöräistä haravakonetta. Homma sujui ja heinää nousi seipäälle kuin Niskavuorella konsanaan.

Sitten tuli kotiinlähdön aika. Me muu talkooväki menimme kotiin autolla, veli jäi Hopun kanssa tulemaan perästä. Isolla tiellä Hoppu päätti laittaa pitkään kotimatkaan vauhtia ja pisti Joensuuntiellä kiitolaukaksi. Pikkuiselle kotitielle käännyttiin silminnäkijöiden mukaan yhdellä pyörällä.

Samalla hetkellä kun Hoppu kaahasi villisti hirnuen pihaan, hyppäsi orivarsa tallin ikkunasta ulos emäänsä vastaan. Hopun haravakoneen kiikkerällä reikätuolilla istui onneksi myös vitivalkoinen velipoika, sormet ohjaksista rakoille palaneena.

Nykymaailman hevostouhu on varovaista ja erilaista, koska hevonen on suurimmalle osalle vain harrasteväline. Hoppu oli paitsi koriste, myös ihan oikea työväline. Sen kanssa pärjättiin, koska sen kanssa myös touhuttiin paljon. Kun Hopun metkut opittiin tuntemaan, myös hommat alkoivat sujua.

Hoppu vouhotti, näykki ja oli muutenkin peruskiukkuinen, mutta ei aina. Muistan, kuinka se roikotti kesäiltaisin valtavaa päätään tallin ikkunasta. Istuimme usein sen seurana pikkusiskon kanssa. Tapoimme sen turvasta itikoita ja kokeilimme, kuinka pieni nyrkki mahtui sen roikkuvan alahuulen sisälle.

Hoppu eli lähes 30-vuotiaaksi, kunnes ei enää yhtenä aamuna päässytkään ylös tallista. Hopun kuolema oli minulle valtava shokki, vaikka siinä vaiheessa minulla olikin jo oma poni.

Hoppu teki minusta hevosihmisen. Minun ensimmäinen kokonainen puhuttu lauseeni oli kuulemma ollut:

”Inä aluun Opulla attattaa.”

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.