Usko tulevaisuuteen on koetuksella – mutta periksi ei pidä antaa
Myllerrysten jälkeenkin uskon siihen, että historian isossa kuvassa yhteiskunnat kehittyvät vähitellen demokraattisemmiksi, tasa-arvoisemmiksi, luontoystävällisemmiksi ja kansalaisilleen paremmiksi paikoiksi elää.
Kovat turvallisuuskeskeiset arvot, militarismi ja nationalismi näyttivät jääneen 1900-luvulle. Kuva: Markku VuorikariMe yhteiskuntatieteilijät pyrimme työksemme ennakoimaan maailman muutosta.
Täytyy kuitenkin tunnustaa, että parina viime vuonna olen kokenut ammatillisia takaiskuja: minusta tuntuu, että olen ollut väärässä monissa isoissa kysymyksissä.
Esimerkiksi vuonna 2017 ennustin tässä samassa lehdessä, että lähivuosina vihreät nousee Suomen suurimmaksi puolueeksi, koska yhteiskunnan liberalisoituminen ja etenkin nuorissa ikäluokissa näkyvä arvojen pehmeneminen lisäävät vääjäämättä ”hyvien aikojen puolueiden” kannatusta.
Kovat turvallisuuskeskeiset arvot, militarismi ja nationalismi näyttivät jääneen 1900-luvulle.
Vielä helmikuun puolivälissä tänä vuonna pidin etäyhteyksillä esitelmän useiden maiden Nato-suurlähettiläille. Selitin heille Suomen pitkäaikaista, hyväksi havaittua ja vakautta luovaa liittoutumattomuuspolitiikkaa ja totesin, että näillä näkymin Suomi tuskin on liittymässä Natoon.
Mikä nöyryytys! Helmikuun 24. päivänä alkaneen Venäjän hyökkäyksen jälkeen olisi tehnyt mieli piiloutua pöydän alle. Ei pommituksen pelossa, vaan siksi, että tunsin tehneeni itsestäni naurunalaisen.
Tavallisten suomalaisten kannalta korona ja Ukrainan sota eivät kuitenkaan sinänsä ole varsinaisia kriisejä: ne ovat pikemminkin nykyisen nopeavälitteisen mediayhteiskunnan paisuttamia moraalipaniikin purkauksia.
Kuvio on aina sama: ensin mediassa nousee esiin jokin maailmanlaajuinen kriisi. Sitten eliitti paistattelee julkisuudessa pelastavan sankarin sädekehä päällänsä, ja kansalaiselle jää sivustakatsojan ja sijaiskärsijän rooli.
Pahiten eliitin sapelinkalistelusta ja valtakamppailusta joutuvat tietysti kärsimään tavalliset ukrainalaiset. Ajatukseni ovat heidän luonaan, ja tuntuu melkein väärältä kirjoittaa meidän suomalaisten huolista, jotka eivät ole mitään verrattuna ukrainalaisten ongelmiin.
Mutta Suomen politiikalla vaikutetaan toki ensisijaisesti Suomen asioihin.
Kriisien varjolla Suomessakin kaikenlaiset verot ja maksut nousevat nousemistaan, ja tavallinen elämä käy entistä hankalammaksi ja epävarmemmaksi.
Vaikka välillä tulee sellainen tunne, että pitäkää tunkkinne, koskaan ei kuitenkaan pidä luovuttaa. Eikä myöskään pidä enempää lietsoa konflikteja ja vastakkainasetteluja.
Kaikkien viime vuosien myllerryksien jälkeenkin uskon lopulta siihen, että historian isossa kuvassa yhteiskunnat – jopa Venäjä – kehittyvät vähitellen demokraattisemmiksi, tasa-arvoisemmiksi, luontoystävällisemmiksi ja kansalaisilleen paremmiksi paikoiksi elää. Aion siis jatkaa tätä väärässä olemista.
Kirjoittaja on Taloustutkimus Oy:n tutkimusjohtaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
